Читать книгу: «Jumalan teillä», страница 3
3
Päivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat toista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja nuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin kaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta lumivelliä.
Poika ei ollut kulkenut vielä kymmentäkään minuuttia, kun hänen hienot saappaansa olivat jo läpimärät. No, siitä ei suurta haittaa, pahempi oli se, että viimeinenkin rinkeli oli jo syöty, eikä hän ollut vielä kylläinen – ei likimainkaan! Mutta ei sekään tehnyt mitään, pitihän hänen saavuttaa Ole! Edvard oli nopeampi jaloiltaan, astui keveämmin, ja aika kyytiäpä poika nyt pistelikin. Kunpa hän vaan tapaisi Olen, niin kaikki kävisi hyvin, sitä hän ei lainkaan epäillyt. Ole oli taipuisa, ja hän suojelisi kyllä Ole parkaa toisia poikia vastaan, ainakin sen hän oli velvollinen tekemään, – ja se alkoi jo huvittaakin häntä, hän kyllä saisi toisiakin puolelleen ja silloin vaikka tapeltaisiin!
Mutta kun hän oli astunut koko ruotsin-virstan näkemättä jälkeäkään Olen saappaista tässä likasohjussa, vielä vähemmin häntä itseään, – ja varsinkin kun hän oli rämpinyt puoli peninkulmaa mitä kehnoimmassa kelirikossa, jalat likomärkinä, hikoillen ja vilustuen, puolikuivana jälleen ja taas hiestyen, – ja kun vielä uhkasi ruveta satamaan ja tuulemaan ja luonto oli hirveän yksinäistä näillä pitkillä, louhikkorinteisillä, metsäisillä harjuilla, – niin lannistuipa hänen rohkeutensa melko lailla.
Merkillistä myöskin, ettei hän ensimäisen ruotsinvirstan jälkeen kohdannut ketään vastaantulijaa. Tiellä oli kyllä ajajoita, ihmisiä, koiria, mutta ne kaikki kulkivat samaa suuntaa kuin hänkin ja useimmat heistä olivat ylpeitä ja koppavia, mutta ei ainoatakaan ihmistä tullut hänen vastaansa, ei taloissakaan näkynyt ketään. Hän ei kuullut koiran haukuntaa, ei nähnyt savua kohoavan kattopiipuista; täällä oli kuin kuollutta. Hän sivuutti autiolahden toisensa jälkeen, niitä eroitti toisistaan mereen pistävät, louhikoiset harjuselänteet, jotka olivat muodostuneet joko maanvieremän tai soljumisen kautta. Niiden molemmin puolin oli aina lahti ja joka lahden pohjukassa talo tai useampikin, joki tai lähde, mutta ihmisiä ei lainkaan. Niin monesti oli poika jo noussut louhikkorinnettä ja mäen päältä turhaan tähystänyt, näkyisikö Olea maantiellä, että hän alkoi jo käsittää, että hänen täytyisi rämpiä nälkäisenä ja väsyneenä aina Suur-Tuftilaan saakka, ja sinne oli matkaa melkein peninkulma. Silloin tulisi hän olemaan liian kauan kotoa poissa, isä saisi sen tietää ja alkaisi kuulustelu, toruminen, ja selkäsaunan hän saisi kaikesta huolimatta, kenties ryhtyisi rehtorikin asiaan ja sama leikki uusiintuisi … tahtoipa melkein itkuksi tupata. Kirottu Anders Hegge, oh, niitä himokkaita, urkkivia silmiä, sitä ilettävää hymyä kaikelle, joka maistui, sitä rutkuttavaa naurua, sitä liukastelevaa ystävyyttä, juoruamista, oh, sitä iljetystä! Täällä piti nyt hänen rämpiä pakottavin jaloin likasohjussa, väsyneenä ja alla päin. Tätäpä se merkitsi, se hänen eilisiltainen pelkonsa, tätä se merkitsi!
Ei, hiisi tässä vielä itkemään ja lannistumaan, ehei! Kyllä kai kerran perille tullaan, ja selkään on saatu ennenkin, heipparallaa! Hän alkoi päästellä iloista espanjalaista laulua, lasketteli värssyn toisensa jälkeen, hengästyi ja täytyi hiljentää vauhtia, mutta pelästyi, kun ei enää kuullutkaan omaa ääntään; siksipä uusi laulu jälleen läpi koko pitkän laakson.
Ei täälläkään ketään, ajajoita ja jalkaisin kulkijoita kylläkin, aikuisia ja lapsia ja hevosia ja koiria lähitaloista, mutta kaikki ne riensivät eteenpäin. Mikähän nyt oli? Tulipaloko? Vai huutokauppa? Ei suinkaan niillä silloin olisi kärryjä mukana. Olikohan jossain tapahtunut maanvieremä? Tai ehkä suuri haaksirikko eiliseltä? No, hänestä oli samantekevää. Juuri kun hän rupesi nousemaan ylös seuraavaa harjannetta, joka pisti vuonoon pitkänä niemen särkkänä, näki hän rinteessä ensi kerran Olen jälet, tästä hän oli kulkenut tien reunustaa, korkorautojen jälet hän tunsi, samoin kummankin saappaan pohjissa olevien puulappujen jättämät merkit. Jälet olivat aivan tuoreet, nyt ei Ole enää voinut olla kaukana. Tämä lisäsi intoa, hän kiiti eteenpäin.
Täällä oli hyvää hongistoa ja hiljaista. Kun hän yritti panna lauluksi, ei se oikein luonnistanut. Kuta syvemmälle metsään tie kulki, sitä tiheämmäksi se tuli. Lumi oli kovempaa, kivet ja kanervamättäät pilkistivät siitä uteliaina päätään kuin eläimet, ja sitten siellä metsässä ruski ja risahteli, joskus rääkäsikin, pelästynyt linnunrupilas rymähti lentoon aika rytinällä. Hän etsi hikipäässä Olen jälkiä saadakseen seuraa, eilinen pelko oli kohta hänen kimpussaan. Jospa vain uskaltaisi pistää juoksuksi, kunpa vain metsä loppuisi! Linnun lentoon lähtemisen jälkeen seuranneessa loputtomassa hiljaisuudessa hän tunsi, että jos hänen tielleen sattuisi myrskyn kaatama kuusi, niin tulisi hän ehkä hulluksi. Ja tuon solatien läpi piti hänen kulkea! – Jo kaukaa tarkasti hän tuijottaen sen korkeita, mustia sivustoja, ne näyttivät siltä kuin uhkaisivat lyödä häntä, muutamia hirvittäviä puita oli nojallaan tien yli ja ne väijyivät viekkaina. Kun hän vihdoinkin saapui sinne, oli hän kuin pieni, hiljainen metsähiiri. Kunpa ne nyt vain hetkisenkin olisivat hiljaa ja kunpa vain ei yksikään tuolta ylhäältä kumartuisi alas ja ottaisi häntä tukasta taikka ei kaatuisi juuri hänen eteensä tai taaksensa, eikä rupeaisi puhaltamaan hänen niskaansa… Hän asteli tuijottavin silmin kuin unessakulkija. Honkien juuret kiemurtelivat paljaina rinteiltä alas, ne näyttivät eläviltä, mutta hän ei ollut niitä näkevinään.
Kaukana edessäpäin oli korkealla ilmassa lintu, se lensi kohti kaupunkia, josta hän tuli. Oi, saadappa istua sen selässä! Hän näki selvästi kaupungin ja laivat satamassa, hän kuuli rauhallista heivauslaulua, iloista ankkurin nostoa ja tynnyrin jyrinää laiturilta ja hilpeätä naurua ja remua ja komentohuutoja … niin, hän kuuli todellakin komentohuutoja! ja laivan vihellyksen, jota seurasi toinen! ja kolmas römäkämpi! ja ihmis-ääniä! Ne olivat ihmisääniä… ja hevosten hirnuntaa hän myöskin kuuli. Ja koiran haukuntaa! Ja taas ääniä, useampia ääniä! Nyt hän oli päässyt solatiestä, se oli ollutkin lyhyt, ja puiden välistä hän näki merta ja laivoja, – mutta mitäs tämä oli? Oliko hän tulossa kaupunkiin takaisin? Oliko hän kiertänyt ympäri? Ei, olihan hän kulkenut koko matkan rantoja pitkin. Hän lähti juoksemaan, hän tunsi taas olevansa oma itsensä. Mutta, hyvä ystävä, oliko hän todellakin kulkenut vain eteenpäin? Aivan varmasti, – ja tuolla aukeaa näköala kokonaan, tuo lahti … niin, sen hän oli nähnyt ennenkin, nuo saaret hän muisti myöskin, oikealla tiellä oltiin, nyt ei ollut enää pitkältä Suur-Tuftilaan!.. Mutta mitä puuhaavat kaikki nuo veneet? Mitä merkitsee tuo tasainen, alituinen hälinä? Nuotanveto! Hurraa, siellä vedetään nuottaa! Hän oli saapunut nuotan vedolle, hurraa, eläköön! Nälkä, väsymys ja pelko olivat tiessään, pitkillä harppauksilla riensi hän eteenpäin mäkeä alas.
Yksi nuotta oli jo vedetty, toinen oli meressä, kolmatta juuri heitettiin, täälläkös oli loisketta. Mutta nythän oli lauvantai-ilta, senvuoksi oli kalat suljettava lahteen sunnuntai-illaksi ja perattava ne, jotka oli saatu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä.
Ranta oli täynnä ihmisiä, aina tielle saakka, vieläpä tielläkin ja lähistöllä, väkeä, paljon väkeä. Ja siellä oli sikin sokin kärryjä ja rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä täynnä, pyttyjä ja tynnyreitä, hevosia aisoissa ja riisuttuina, koiria suurissa parvissa, joka paikassa lapsia ja naurua ja hälinää. Ulkona lahdelmalla oli veneitä nuotan ympärillä, jota heitettiin, huutoa ja hoilotusta ja korkealla ilmassa rääkyi nenäkäs, nälkäinen lintuparvi.
Taivas pimeni, höyrylaivan savu teki ilman vielä raskaammaksi ja uhkaavamman näköiseksi. Autiot saaret sopivat hyvin tähän nousevaan rajuilmaan, ne näyttivät kuin olisivat ne nyt juuri ilmestyneet, tuo kaukana oleva, metsäinen saari näkyi rankkasateessa salaperäisenä ja yksinäisenä taivasta vasten, höyrylaivat kiiruhtivat kilpaa satamaan ja huusivat kilpaa, ne mittelivät voimiansa.
Miehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut, toiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään nahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin kääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen kohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.
Alkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin, kaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne töllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän hälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä, pieni kastunut karvalakki päässä.
Mutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret Syvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa hänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa, pitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut täällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat kalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. "Päivää, Ingebret!" huusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin alla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja yläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten hän virkkoi: "Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika". – Samassa joku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella tämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne päin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän matkan päässä kalastajista.
Edvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, – ja vasta siellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri isäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan, ennenkuin isä hänet tapaisi?
Mutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset ja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon siitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi hänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan juosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä halutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi muuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä marseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka kulki kohti selkäsaunaa, – hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt ensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti myöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta alkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo katkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset liikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset pyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään, mutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat! Muuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti päästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut… Edvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat silmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski häneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun vallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin, entäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä kaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti ne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri luoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, – aina maailman luomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja maan sisästä, – entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja entäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa paikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!
Oh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut enää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.
Eikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi hyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan pois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli kahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä vielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja sormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut ajatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän jäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen hän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi ja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä ylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän Suur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen takana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän ennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi ole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. – Uusia voimia vaan!
Isä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin. Varsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä tekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada vielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies, tuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella. Herrajumala, jollei niitä olisi useampia…
Tuolta se nyt nousi mäen takaa, tuo punainen hevosen pää! Suuret olkikengät, joita isä talvisaikaan käytti jalustimina, sojottivat hevosen molemmin puolin kuin petoeläimen käpälät. Poika pysähtyi kuin kivettyneenä.
Hepo tuijotti poikaa raskaiden espanjalaisten suitsien alta, se ei ollut uskoa omia viisaita silmiään. Sama oli isänkin laita, sillä tuo pyöreä pää ja harmaa villalakki kohosi yhä ylemmäs hevosen kaulan takaa kunnes hänen täytyi molemmin käsin nojata satulan nokkaan: – oliko tuo likomärkä poika, karvalakki päässä, – tuo, joka tuossa seisoi kalpeana ja pelästyneenä keskellä tietä kuin kummitus, – oliko tuo se poika, jonka nyt pitäisi istua kotona läksyjään lukemassa, ennenkuin saisi luvan liikahtaa minnekään? Ja nyt lauantai-iltana? Tällaisella ilmalla sitten ja tällaisella kelillä ja noin vähillä vaatteilla Suur-Tuftilan mäessä? Ja vielä ilman lupaa? – "Mitä pirua sinulla on täällä tekemistä?"
Hevonen pysähtyi; sen lämpöinen henki täytti ilman pojan ympärillä ja kietasi hänet epämiellyttävän hikihajun täyttämään höyryyn. Edvard ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä uskaltanut vastata. Hän vain tuijotti höyryn läpi isään, kuin puulla päähän lyötynä, tölmistyneenä, lopuksi tylsistyi hän kokonaan.
Samassa isä astui hevosen selästä alas ja ohjat vasemman käsivarren ympärillä, piiska toisessa kädessä seisoi heti pojan edessä. "Minne matka? Häh? Miksi täällä? – Piru vieköön, etkö vastaa?"
Edvard vetäytyi vaistomaisesti edemmäksi ja edemmäksi syrjään, isä tuli perästä, – ja yhtä vaistomaisesti nosti poika oikean kätensä suojellakseen kasvojaan, vasempaa piti hän torjuen edessään. – "Minne olet matkalla?" – "Ole Tuftin luo." – "Mitä siellä? Häh? Ole Tuftko kotona? Häh?" – "Niin." – "Mitä sinä siellä teet?" – "Minä menen … menisin" – "Häh?" – "pyytämään häneltä anteeksi". – "Anteeksi? Mikä nyt? Mikä nyt? Häh?" ja piiska kohosi. Poika kiiruhti vastaamaan: "Hän ei tahdo enää tulla kouluun." – "Noh? – Kiusattuko häntä? Häh? Sinä etupäässä? Mitäh?" isä hihkui. – "Minä sain tietää, – " hän ei jatkanut. – "Mitä?" – "… että hän – että hän – " Poika alkoi itkeä. – "Häh?" – "… että hän auttoi sairaita." – "Kertonutko sen? Mitäh? Lörpötellyt? Häh?" Edvard ei uskaltanut vastata, ja silloin alkoi piiska heilua, poika huitoi molempia käsiään tahtiin piiskan kanssa ylös ja alas, epävarmana, minne isku sattuisi. Ja siirtyi aina kauemmaksi syrjään. – "Seiso paikallasi hiljaa!" kiljui isä. Mutta poika sen sijaan hyppäsi aivan ravin reunalle. Vihaisena kohotti isä piiskaansa, hevonen sai hänen tahtomattaan aika rapsun ja riuhtaisihe niin rajusti, että oli vetää isän kumoon. Edvardilta ei tämä hupainen sattuma jäänyt huomaamatta: hän räjähti kaikuvaan nauruun. Mutta säikähti samassa sitä itsekin niin pahanpäiväisesti, että hypähti ravin yli ja juoksi metsään; kääntyessään katsomaan jälkeensä hänen oli mahdoton pidättää itseään, hänen täytyi taas purskahtaa nauruun eikä hän tiennyt parempaa tapaa sitä peittääkseen kuin ruveta ulvomaan kohti kurkkua.
Isän ylenkatse poikaan oli kuvaamaton. Itse hän tuli siitä kylmäveriseksi, rauhoitti hevosen ja hyppäsi satulaan. "No, tule nyt!" virkkoi hän tyynesti – ja viittasi piiskallaan Tuft-laaksoon päin. – Lähempi tilinteko sitten, kun tullaan perille, ajatteli poika.
Hän totteli tietysti ja tuli tielle, – mutta pysyttelihe sopivan välimatkan päässä hevosesta. Ja sitten hän kulki koko matkan yhtä kaukana; hevonen asteli nopeasti, joten siinä oli kyllä käymistä pojalle.
Tämä harmaa mies punaisen hevosen selässä ajoi nyt armottomasti poikaa edellään lumisohjussa, vaikka pojan jalkoja pakoitti, – sen saattoi huomata käynnistäkin! – ja vaikka pojan kädet olivat kovassa kohmeessa, – hän pisti ne väliin suuhunsa! – ja vaikka hän oli likomärkä, karvalakki repsotti päässä kuin pesuriepu! Itse istui tuo harmaa mies kuivana vedenpitävissä, lämpimissä vaatteissaan, piiska kädessä, nenä kuin kalpa keskellä naamaa ja kaksi säihkyvää silmää molemmin puolin. Joka tämän matkueen näki, ei suinkaan voinut aavistaa, että tuo ankara herra ei mitään sen kiihkeämmin toivonut kuin rakastavansa poikaa, jota hän raivoisana ajoi edellään. Mutta voidaksemme rakastaa jotakuta, täytyy hänen olla niinkuin me tahdomme, – vai kuinka? Ja kun poika nyt ei tahtonut sitä? Ja kun Kallem ei ollut tottunut vastarintaan? Hänen vaimonsa kuolema oli ollut ensimäinen vakava tapahtuma, mitä hänellä oli ollut ja se tapahtui vain vähää ennen pojan kanssa sattuneita vastoinkäymisiä. Siihen saakka he olivat eläneet ulkomailla, Kallem oli viettänyt päivänsä kaikessa rauhassa vaimonsa kanssa, johtanut liikettään, urheillut ja lueskellut kirjojaan (hän oli nimittäin innostunut lukemiseen) eikä häntä koskaan ollut mikään häirinnyt tai vaivannut. Liikkeestä piti huolen hänen vaimonsa veli, se veteli mainiosti, taloudesta huolehti vaimo, myöskin erinomaisella tavalla. Kaikki meni rauhallisesti ja ilman pelkoa ja aivan niinkuin pitikin, – vaimon kuolemaan asti. Mutta sitten!
Ei hän eikä kukaan muukaan voinut alussa käsittää sitä odottamatonta muutosta, mikä hänessä tapahtui; joku arveli että vaimon kuolema oli tehnyt hänet mielisairaaksi. Itse oli hän sitä mieltä, että Espanjan ilmanala oli hänelle liian kuuma, hänen täytyi päästä pois; hän halusi kotimaahan. Liikkeen hoitaja oli samaa mieltä, olisihan näet erinomainen kauppatuuma siirtää pääliike Norjaan ja pitää täällä haarakonttoria. Sitten he läksivätkin – nyt noin vuosi sitten.
Mutta poika, joka Espanjassa oli saanut hänet ensi kerran vihastumaan, vieläpä toisenkin kerran, niin, paha kyllä myöskin kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennenkin kerran, aina oli poika siihen syynä, – niin, tämä poika tuotti hänelle harmia Norjassakin. Niin lämpimässä kuin kylmässäkin maassa, poika oli yhtä pahankurinen.
Pian alkoi hänestä kuulua valituksia koulunkin taholta, sitten apteekista, missä he asuivat vuokralla Kallemin hyvän ystävän luona, sitten pihalta, sitten naapurista, sitten satamasta. Kenties saivat muutkin vanhemmat kuulla valituksia omista lapsistaan, kenties oli kansa näissä seuduin maata yleensä kärkkäämpi valittamaan, siitä ei Kallemilla ollut tietoa, sillä hän eli erakon elämää. Sitävastoin hän tiesi, että poika oli kaikista lahjakkain koulussa, opettaja toisensa perästä oli sitä hänelle vakuuttanut. Hän tiesi myös, että pojalta ei puuttunut sydäntä eikä tahtoa, hän oli vaan niin huoleton, tahtoi huvitella, tahtoi sekautua kaikkeen, siihenkin, joka ei hänelle kuulunut, oli samalla rohkea ja pelkuri, niin uhitteleva ja pahankurinen, että oikein hävetti. Hän voi viedä kärsivällisyyden taivaan enkeliltäkin, saati sitten Kallemilta, jolla sitä ei rahtuakaan ollut.
Tämä hoikka notkea vekkuli, joka nyt laahusti tietä pitkin tuolla edelläpäin syrjäsilmällä pälyen hevoseen ja piiskaan, oli tuonut rauhattomuuden isänsä elämään. Hän ei ollut ainoastaan tehnyt häntä epävarmaksi sisimmässä olemuksessaan, vaan vieläpä joskus antanut hänen tuntea itsensä kokonaan voimattomaksi ja avuttomaksi hänen suhteensa. Sellaisina hetkinä oli hän halunnut lyödä poikansa mäsäksi.
Sitten hän saattoi taas ottaa pojan eteensä, uhata ja pyytää. Nyt viime rajuilmayönä hän oli oikein paimentanut poikaa, mitä liikuttavimmalla tavalla koettanut saada häntä mokomasta pelostaan luopumaan. Hän oli neuvonut häntä, valaissut hänen järkeään luonnontieteellisillä esityksillä, että kaikki ennustukset maailman lopusta olivat keksittyjä, valhetta, – poika vastaili kaikenmoista: niinkö, kyllä, niinhän se on – eikä uskonut sanaakaan siitä, mitä isä sanoi! Heti kun ukkonen jyrähti, oli poika yhtä hassu; – hän pakeni ulos peloissaan kuin hullu.
Ja tänään hän kohtaa pojan täällä tyhjällä maantiellä, peninkulman päässä kaupungista, sateessa ja tuulessa ja lumisohjussa, – tietysti ilman lupaa! Ensin loukkaa hän koko koulun parasta poikaa, pientä raukkaa, josta Kallem oli monesti iloinnut, ja jonka pientä lähetystointa hän oli hiukan avustanut, kun Josefine oli siitä hänelle kertonut; – ja tämän lisäksi…
"Kappas nyt! Piru vie, eikö hän naura tuossa mennessään!" ajatteli hän, mutta ei ollut sitä näkevinäänkään.
Mitä se oli? Niin, hevonen hänen takanaan, "piru vieköön" selässä ja ratsupiiska ja tuo raskas, yksitoikkoinen astunta lumisohjussa: "tsap-tsap, tsap-tsap; tsap-tsap, tsap-tsap" – kasvoi vähitellen hirvittäväksi, kasvoi, kunnes se muuttui suunnattoman suureksi, muodottomaksi hirviöksi, … poika kiiruhti ajattelemaan jotain muuta! Hän syöksyi jälleen sinne englantilaiseen kivihiilikaivokseen, joka täyttyi vedellä, ja veti esiin hevosen, joka siellä oli pojan perästä koettanut pyrkiä ulos. Ei, hän ei päässyt kaivokseen, oli vain pelkkää maantietä ja "tsap-tsap, tsap-tsap" ja piru vieköön ja piiska, ja hän itse edelläpäin puolellatoista jalalla laahaten itseään, hihi-i-i-i.
"Häh?" hänen takanaan hihkasi.
Ääni luisui pitkin pojan selkää kuin terävä jääpalanen.
Suur-Tuftilakin tuli pian näkyviin.
Se oli aivan sen mäen juurella, jota he laskeutuivat, siellä oli monta taloa ja useimmat rakennettuina neliönmuotoon pihamaan ympäri. Toisella puolen kohisi joki myllyineen ja sanoineen, ulompana olevat saaret ja niemet molemmin puolin sulkivat lahdekkeen niin, että vesi siinä lepäsi tyynenä kuin lampi, poukamat jäässä. Sarja venekoppeleita oli valkaman molemmin puolin, hedelmäpuutarhoja, joukossa suuriakin, oli joka talon ympärillä.
Suur-Tuftilan päärakennuksen kattopiipusta kohosi savu – vihdoinkin! Siellä äiti keitti Olelle päivällisruokaa! Ja nälkä ja kaipaus ja suru sai taas vallan pojassa ja ajatus lämpimästä tuvasta ja kuivista vaatteista ja muisto omasta äidistä ja kodista Espanjassa oli vähällä saada hänet jälleen itkemään, mutta sitten hän ajatteli, että isä virkkaisi: "Piru vie, hän itkee nyt!" Ja hän pidätti itsensä.
Hän katsoi peloissaan kartanoa kohti. Päärakennus oli puutarhan sivulla. Se oli punaiseksi maalattu, kaksikerroksinen puutalo, ikkuna laudat valkeat. He poikkesivat maantieltä, poika yhä edellä, isä perästä.
Päädyn sivuitse he tulivat pihalle, sen toisella puolen oli navetta ja talli saman katon alla, ne olivat aivan vasta rakennetut ja suorassa kulmassa jyväaittaan, halkovajaan ja muihin, näitä vastapäätä oleviin rakennuksiin. Navetassa joukko vuohia naposteli kuusen oksia, ympärillä suuri joukko varpusia, joita näkyi olevan kokonainen seurakunta myöskin jyväaitan alla.
Vuohetpa huomasivat tulijat; ne kohottivat päätään ja kurottivat kaulaansa kaikki samalla aikaa, silmät jännityksessä, korvat pystyssä, jäykkinä, viimeinen purus liikkumattomana suussa, mitä suurimman uteliaisuuden vallassa. Ainoastaan pukki jatkoi syömistään ja katseli heihin välinpitämättömästi. Varpuset pyrähtivät tiehensä.
Kartanon päädyn ja navetan välillä isä pysäytti hevosensa ja astui maahan. Poika oli jo pihalla ja töllisteli heinäkorsun kattoa, joka oli revitty ja katettiin uudelleen, mutta siellä ei näkynyt yhtään työmiestä, varmaankin ne olivat vähän aikaa sitten lähteneet nuotan vetoon, tikapuut olivat vielä pystyssä. "Odota!" huusi isä, ja poika pysähtyi ja kääntyi, isä oli kiinnittämässä ratsuaan kartanon päässä olevaan tahkokiveen. Poika seisoi ja katseli. "Kylläpä hän nyt on tullut rauhalliseksi", ajatteli isä, tuli sitten ja viittasi piiskalla, pojan piti mennä tuolle leveälle kivelle rappujen edessä. Ja sen hän teki. Hän kulki häkkireen sivuitse, huomasi kaksi kissanpoikaa, jotka siinä leikkivät tankojen välitse, toinen ulkopuolella toinen reen sisässä. Ikkunat, joiden vieritse he kulkivat olivat niin matalalla, että he näkivät niistä vierashuoneisiin, joissa oli ikkunat toisella puolen, ja myöskin tupaan. Siellä istui Ole yllään valkea paita, joka ulottui jalkoteriin saakka, lieden ääressä, jalat nostettuina pankolle, äiti seisoi vieressä kumartuneena joidenkin patojen yli. Edvardilla ei ollut aikaa katsoa sen enempää, hän nousi rappukivelle ja siitä ylös kuistiin. Siellä kohtasi häntä voimakas kalan haju ja lisäksi tunsi hän muutakin hajua, jota hän ei heti tajunnut, mitä se oli. Isä viittasi edelleen oikealle. Vasemmalla oli myöskin ovi, hienoksi maalattu ja varustettu messinkisellä rivalla, ja sinne hänen ei pitäisi mennä. Ei, ajatteli poika, tiesinhän minäkin niin paljon, että meidän tulisi mennä sinne, missä oli ihmisiä, eikä kylmään vierastupaan! Hän nosti kohmettuneilla käsillään linkun ylös ja avasi oven.
Uuni oli nurkassa, ovesta heti vasemmalla, ja kai ne heidät, nuo kaksi, siellä huomasivat. Pöyrytukan päätä tuskin näkyi isävainajan sinivalkoisen paidan sisältä. Äiti oli kookas nainen ja kasvonsa hienopiirteiset, päässään musta huivi; hänen vaaleat, välkkyvät hiuksensa valuivat alas poskille ja tekivät kasvot pitkännäköisiksi. Hän nousi patojensa äärestä tulijoita vastaan, jotka hän tunsi molemmat; katseensa oli vakava, mutta ystävällinen, hän oli hiukan peloissaan tai sitten epätietoinen, mistä oli kysymys, silmänsä eivät alussa tahtoneet pysähtyä kumpaankaan heistä. Olen saappaat olivat lieden reunalla, mutta hänen vaatteensa, paitansa ja sukkansa oli ripustettu kuivamaan niiden yläpuolella riippuville orsille. Toisille orsille oli ladottu puurankoja ja muita kapistuksia kuivamaan. Työkaluja ja astioita oli esillä, kuten ainakin arkipäivänä.
Tupa ei ollut maalattu, mutta laudoitettu, molemmin puolin ikkunain alapuolia olivat punaiseksi maalatut penkit. Nurkassa vasemmalla olevan ikkunan poskessa oli pöytä ja sen päällä kirjakaappi. Pöydän pään kohdalla aivan vieraspuolelle menevän oven vieressä riippui seinäkello. Se kävi niin tasaisesti ja iloisesti kuin ei koskaan olisi rauhattomuutta tuvassa tätä ennen vielä sattunut. Pihalla oli hän katsonut kissanpoikia häkkireessä ja täällä hän näki Olen kasvot aivan tuossa edessään; Ole hymyili, siksi, että hänkin oli peloissaan. Mutta nuo padat! Nälkäinen ja väsynyt Edvard kun oli, olivat padat hänestä nyt parasta kaikista. Yhdessä niistä oli perunoita, se oli lattialla jo valmiiksi kiehuneena, mutta kaksi pataa oli tulella, ehkäpä niistä toisessa olisi kalakeittoa! Mutta entäs toisessa – !
Äiti oli hämillään, mitä tekisi, sillä tuo tuimannäköinen mies ja poika jäivät oven suuhun seisomaan. Juuri kun hän vihdoinkin aikoi pyytää heitä istumaan tai jotain sen tapaista sanoa, aloitti isä asiaansa. Äiti kai tiesi nyt, hän sanoi, mitä oli tapahtunut, – vai mitä? Nyt tuli poika tänne pyytämään "anteeksi" ja saamaan rangaistuksensa, se oli välttämätöntä, sillä tämä oli pahankurinen poika, joka ei tarvinnut muuta kuin selkäänsä, hyvyys ei häneen pystynyt.
"Ohoo, – eihän se olisi ansainnut?" sanoi äiti lempeästi, hän oli ihan peloissaan, ja Ole tuli yhtä kalpeaksi kuin paita, joka oli hänen yllään. – "Kyllä, hänen täytyy saada selkäänsä! – Pyydä ensin anteeksi! Heti paikalla, sanon minä!" – Ole alkoi itkeä, mutta eipäs Edvard! Ole ei voinut istua paikoillaan, hän nousi ylös, katsahti äitiinsä: "Rakas – !" hän sanoi, mutta ei voinut enempää, tarkoitus oli kuitenkin selvä, äidin pitäisi käydä välittäjäksi. "Pyydätkö anteeksi!" karjui isä ja piiska kävi levottomaksi. – "Mutta, äiti", parkui Ole. Edvardin oli nyt käytävä toimeen. Ole oli kääntynyt poispäin, hän ei tahtonut nähdä enempää, hän ei ollut tottunut sellaiseen. Edvard väistyi, isä perästä, niin että kannukset helisivät. Edvard hädissään käsi ojolla Olen äidin turviin, tämä ei tarttunut hänen käteensä, mutta Ole alkoi kirkua hirvittävästi. Niin suurta myötätuntoa ei Edvard voinut kestää, hänkin purskahti itkuun, kieppuen äidin ympärillä. Siitä nousi sellainen elämä, että vuohilta jäi taas purus suuhun, ne töllistelivät tupaa kohden – ja kuuntelivat; varpusetkin, jotka olivat tulleet takaisin, heti paikalla katon yli karkuun.
Ja mitä tapahtui? Varpuset näyttivät pojalle tien. Nopealla hyppäyksellä oli hän isän ohitse ja ulkona ovesta, jonka hän jätti auki mennessään. Nähtiin vuohien kiitävän minkä minnekin ja pojan hyökkäävän tikapuille ja niitä myöten katolle. Heti sinne päästyään hän alkoi vetää tikapuita jälestään. – "Siinä sen nyt näette" karjui isä ikkunassa; "mitäh? – " Ja hyppäsi perästä.
Heti kun poika näki hänen tulevan, päästi hän tikapuut käsistään ja ne putosivat rumahtaen alas. Poika vilisti ketterästi kuin kissa katonaluisia pitkin harjalle ja keikkui siellä niinkuin ei olisi koskaan tehnyt muuta. Ei hän tosiaankaan tuntenut nyt jalkojansa pakoittavan.
Isän säikäys oli ääretön: "Varoita itseäsi, sanon minä, mutta herrannimessä varoita, varoita itseäsi! Laittaudu pois sieltä ja heti paikalla! Laskeudutko alas sinä kelvoton!" Hän juoksenteli ratsusaappaissaan alhaalla pihalla ja uhkaili ylös katolle.
"Eläppäs luule! Nyt minä hyppäänkin täältä suoraan alas pihalle, hyppäänpä niinkin!"
"Oletko, piru vieköön, villissä, poika! Oletko hulluttelematta!" – "Kyllä, jos lupaat olla lyömättä minua?" – "Sitä minä en lupaa." – "Vai et sinä lupaa?" ja poika tuli lähemmäksi harjan päätä. – "Kyllä, kyllä! Oh, senkin villitys! Oh, sinä kelvoton! – " – "No, sen olet luvannut siis!" – "Olen, piru vie, olenhan luvannut. Pääsetkö sieltä alas!" – "Etkö tukistakaan, etkä mitään!" – "Alas sieltä! Sinähän putoat sieltä!" – "Et tukistaa, etkä lyödä, etkä mitään!" – "Kyllä! Kyllä! Kyllä! Mutta alas sieltä! Kas niin, nyt sinä luiskahdat! Edvard! Kuuletko!" hän kiljui. – "Kyllä, ja sinä pidät, mitä olet luvannut? – " – "Oh, kuinka sinun pitäisi saada!" hän uhkasi ylös piiskallaan. "Kyllä, kyllä, sen lupaan! Varoita itseäsi!" Mutta poikapa sanoi: "Saankos sitten minä olla täällä Olen luona, huomiseen? Saanko?" – "Minä en vastaa mihinkään, ennenkuin tulet alas." – "Vai et vastaa, kyllä, kyllä – !" – "Oh, senkin penikka! oh, senkin ilkimys!" – "Jaha, sinä et suostu?" – "Suostun piru vieköön! Mutta laittauduhan ainakin pois sieltä harjan reunalta. Pahuuksen poika!" – "Kuulehan, – parasta on kuitenkin, että sinä, isä, ensin lähdet matkaasi!" – "Ei, siihen et minua saa. Et ikimaailmassa. Minä tahdon nähdä sinut alhaalla ensin." Tähän poika kyllä tyytyi. Isä nosti tikapuut pystyyn ja poika tuli verkalleen alas, ei kuitenkaan ennenkuin isä oli väistynyt hiukan syrjään pihalle. Ja hän pysyttelihe matkan päässä, vaikka isä tahtoi puhua hänen kanssaan ja vakuutti, ettei mitään pahaa tekisi hänelle. Ei hän myöskään mennyt sisään niin kaualle kuin isä oli siellä ja liko märkä kun hän oli, pakoitti hän sillä neuvoin isän lähtemään.
