Читать книгу: «Kapina»
Alkulause
Honoré de Balzac syntyi toukokuun 16 päivänä 1799 Toursin kaupungissa., Hänen isänsä Bernard-François Balzac oli Ludvig XVI: n aikana ollut asianajaja neuvostossa ja sai myöhemmin hirmuvallan päivinä toimen armeijan muonitusvirastossa. V. 1797 hän 51-vuotiaana nai erään esimiehensä tyttären, 19-vuotiaan Anne-Charlotte-Laure Sallombier'n, jolla oli hyvin hermostunut ja oikullinen luonne. Kohta senjälkeen hän muutti Toursiin, missä sai sairaalanjohtajan paikan. Bernard-François oli hyvänlaatuinen, helläsydäminen ja avulias mies. Hirmuvallan aikana hänen onnistui pelastaa useita ystäviänsä pyövelin piilulta, mutta joutui siinä itse vaaran ja epäluulon alaiseksi. Eräs vaikutusvaltainen konventin jäsen sai kuitenkin piiloitetuksi hänet Robespierren vaanivalta silmältä.
Ensimäiset lapsuudenvuotensa Honoré vietti osaksi imettäjänsä, osaksi vanhempiensa talossa. Isä ei näy suuresti huolehtineen lapsistaan – paitsi Honoréta oli vielä kolme muutamasta, joista kirjailija jo aikaisin lähimmin liittyi Laure-nimiseen sisareensa, – mutta kohteli varsin lempeästi heidän viatonta vallattomuuttaan. Äiti sitävastoin oli heille ankara. Kahdeksanvuotiaana pantiin poika lähellä olevan Vendômen kouluun, jota kävi aina vuoteen 1813. Tässä täysihoitola-koulussa vallitsi sotilaallisen ankara kuri. Rangaistukset olivat armottomat, kuten esim. ruumiillinen kuritus espanjalaisella ruokokepillä ja karseriin sulkeminen, joka saattoi venyä, kuukaudenkin pituiseksi. Kouluvankilan paikka oli jotenkin vaatimaton; se oli nimittäin halkovaja. Siihen nuori Honoré tuontuostakin teljettiin. Edistys luvuissa ei ollut käytöstä parempi. Honoréta pitivät opettajat huonolahjaisena ja laiskana oppilaana. Henkiset harrastukset eivät kuitenkaan tänäkään aikana suinkaan olleet hänelle vieraat. Hän luki ahkerasti kirjallisuutta, jota sai lainata koulun kirjastosta. Jopa hän kirjoitti runokokeitakin, jotka kuitenkin säilyneistä näytteistä päättäen olivat epäonnistuneita. Tämä omin päin tapahtuva lueskelu rasitti niin hänen henkisiä kykyjään, että hän melkein mielisairaana palasi kotiansa.
Hänen parannuttuaan perhe v. 1814 muutti Parisiin, missä nuori Honoré jatkoi opintojaan osaksi yksityisopistoissa, osaksi Sorbonnen yliopistossa. V. 1817 hän asettui Mervillen asianajotoimistoon. Siinä, ja myöhemmin toimiessaan notaari Passez'n avustajana, hän perehtyi lakiasioihin, joiden tarkka tunteminen kuvastuu hänen romaaneissaan, varsinkin romaaneissa Interdiction ja César Birotteau. Eräänä talvi-iltana v. 1818 hän ilmoitti hämmästyneille vanhemmilleen aikovansa ruveta kirjailijaksi. Isä huomautti hänelle silloin muun muassa: "Tiedät itse, millainen kirjailijan tie on. Sillä astuja on joko kuningas tai lakeija." – "Hyvä", huudahti Honoré. "Minusta tulee kuningas." Isä, joka tosin suuresti epäili poikansa kirjailijalahjoja, suostui tämän varman itsetietoisuus-ilmauksen jälkeen hänen tuumiinsa ja myönsi hänelle kaksivuotisen koe-ajan, jota lisäksi lupautui tukemaan 1500 frangin suuruisella vuotuisella rahasummalla.
Nyt muutti Honoré Parisiin viheliäiseen pieneen ullakkohuoneeseen, jossa äitinsä toivoi hänen kirjailijaoikkunsa ennen pitkää haihtuvan. Mutta päinvastoin nuori kirjailija mitä tarmokkaimmin ryhtyi toteuttamaan taiteilija-unelmiaan. Scottin ja Byronin, Delavignen ja Chateaubriandin runohenkilöt liikkuivat hänen mielessään, lumoten ja hedelmöittäen mielikuvitusta. Samalla hän kaukaa kuuli jättiläiskaupungin valtavan humun, ja kaikki tämä innosti erakkomaista nuorukaista luomaan ja ponnistamaan eteenpäin, saavuttaakseen kuuluisuuden.
Valitessaan aiheita hän viimein kiintyi Cromwellin raudanlujaan persoonallisuuteen, jonka päätti tehdä näytelmän keskushenkilöksi. Ylen suuria hän toivoi tältä näytelmältään. Mutta kun hän vihdoin saatuaan sen valmiiksi v. 1820 luki sen omaisilleen ja muutamille tilaisuuteen kutsutuille tuttaville, he lukemisen aikana haukottelivat, mikä ilmeisen selvästi todisti, ettei se heihin "vaikuttanut". Eräs läsnäolijoista, Ranskan akatemian jäsen Andrieux, antoi kappaleesta sen murhaavan arvostelun, että nuori Balzac "saattoi ruveta miksi muuksi tahansa kuin kirjailijaksi". Tästä vastoinkäymisestä ei Balzac kuitenkaan masentunut, vaan virkahti: "Murhenäytelmät eivät ole minun alaani, siinä kaikki." Ja hän työskenteli edelleen.
Äidin kehoituksesta jäi kivulloiseksi käynyt kirjailija nyt asumaan vanhempiensa Villeparisis'issa olevaan kotiin. Mutta riippuvaisuus painoi häntä, ja hänen hartain toivonsa oli siitä vapautua. Riippumattomuuden ihanteen hän luuli olevan saavutettavissa kirjallisella toiminnalla. Vuosina 1822-25 hän julkaisi Walter Scottin mallisia romaaneja kokonaista 30! Mutta ne eivät tuottaneet hänelle mainetta eivätkä taloudellista itsenäisyyttä. Ne eivät kirjalliselta arvoltaan ole huomattavia, eivätkä ne ilmaise tulevaa suurta ihmissielun tuntijaa. Myöhemmin Balzac ei tunnustanut niitä omikseen.
Kun nämä toiveet pettyivät, ja kodin valtikka, varsinkin äidin sitä pidellessä, kävi liian raskaaksi kestää, hän lähti kotoansa Parisiin, liikeyrityksillä saavuttaakseen toivotun riippumattomuuden. Balzacin ensimäinen liikeyritys oli helppohintaisten klassikko-painosten julkaiseminen. Se epäonnistui, kun häneltä puuttui rahoja hankkeensa riittävään ilmoitteluun – kirjakauppiaat kieltäytyivät myymästä näitä helppohintaisia teoksia. Toinen samankaltainen yritys ei onnistunut paremmin. Se oli Balzacin perustama kirjapaino. Hän oli kokematon kuten nuori liiketoverinsakin, ja lopulta täytyi koko kirjapaino myydä polkuhinnasta. Kaikki nämä taloudelliset vastoinkäymiset laskivat nuoren kirjailijan hartioille velkataakan, jonka paino ani harvoin keveni. Vuosina 1836, 1846 ja 1848 seurasi vielä samanlaiset romahdukset kuin yllä on kerrottu.
Korviaan myöten velkaantuneena Balzac v. 1827 asettui asumaan pieneen Tournon-kadun varrella olevaan huoneeseen, alottaen sitkeän taistelun toimeentulostaan, tehden työtä kuusitoista tuntia vuorokaudessa.
Balzacin ensimäinen tuotantokausi oli liikkunut Walter Scottin merkeissä. Toisen tuotantokautensa alussa hän niinikään otti esikuvakseen saman kuuluisan kirjailijan. Samoin kuin Walter Scott oli valinnut Skotlannin historiasta, päätti Balzac valita Ranskan historiasta aiheet romaanisarjaan. V. 1829 hän julkaisi ensimäisen tämänsuuntaisen romaaninsa, nimeltä Les Chouans ou la Bretagne en 1799 (nyt suomennettu nimellä "Kapina"). Se on muun muassa merkillinen siitä, että se oli hänen ensimäinen kaunokirjallinen teoksensa, jonka hän julkaisi omalla nimellään varustettuna. Vasta tämä teos toi esiin Balzacin suuret ominaisuudet romaaninkirjoittajana, yleisö tunnusti ne osaksi, ja siitä hän tunsi maaperän vankaksi jalkojensa alla, rohkaistuen yhä uusiin ponnistuksiin.
Alkuperäisen tuumansa romaanien muodossa tarjota kokonaiskuva kansansa kulttuurihistoriasta Balzac myöhemmin hylkäsi, rajoittuen kuvaamaan oman aikansa tapoja, ja suurimman osan seuraavista ylen runsaslukuisista romaaneista hän myöhemmin yhdisti jättiläismäiseksi kokonaissarjaksi nimeltä La comédie humaine. Tämän sarjan romaaneista mainittakoon muutamat, kaikkein parhaat: Eugénie Grandet, Le Père Goriot, La recherche de l'absolu, Les illusions perdues, Un ménage de garçon, Le lys dans la vallée, Splendeurs et misères des courtisans, César Birotteau, La cousine Bette, Le cousin Pons. Edellämainituistakin on jo jokunen hiljakkoin suomennettu.
La comédie humaine jakautuu useihin ala-osiin, ja se tarjoaa kuvauksia mitä erilaisimmilta ihmiselämän aloilta. Mainitsemme ainoastaan muutamia: politiikka, perhe, virkamiehistö, sotilas- ja kauppiassääty, taiteilijamaailma. Joka säädyllä, joka luonnonlaadulla, joka maailmankatsomuksella on edustajansa tässä loppumattomassa taulugalleriassa.
Jo v. 1846 oli Balzacin lemmitty, puolalainen kreivitär Hanska, luvannut hänelle kätensä. Mutta vasta maaliskuun 14: ntenä päivänä 1850 hän vietti häänsä. Kauan ei kuuluisa kirjailija saanut nauttia avioelämän onnea. Jo samana vuonna, elokuun 18 päivänä, hän muutti manalle.
* * * * *
Kirjeessä vuodelta 1828 Balzac antaa luonteestaan ja sielunelämästään seuraavan kuvauksen: "Tutkin itseäni ihan kuin olisin toinen henkilö: viiden jalan ja kahden tuuman pituiseen persoonaani sisältyy kaiken maailman ristiriita ja vastakohtaisuus; se, joka pitää minua itserakkaana, tuhlailevana, paatuneena, kevytmielisenä, hätiköivänä, tyhmänä, huolimattomana, välinpitämättömänä, ajattelemattomana, pintapuolisena, lavertelevana, tahdittomana, epäkohteliaana, itsepäisenä tai oikullisena, on yhtä oikeassa kuin se, joka pitää minua säästäväisenä, vaatimattomana, luotettavana, tarmokkaana, työteliäänä, hienotunteisena j.n.e.; se, joka sanoo minua pelkuriksi, ei puhu todemmin kuin se, joka sanoo minua rohkeaksi. Olen valmis kaikkiin yllätyksiin oman persoonani puolelta ja luulen lopulta, että olen pelkkä nukke asianhaarojen käsissä."
Tämä itsearvostelu on kuvaava Balzacista hänen myöhäisemmiltäkin ajoiltaan. Tavattoman herkkä oli hänen henkensä kumupohja. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta. Hänen voimakkaan mielikuvituksensa särmiöön taittuivat lukemattomat eriväriset säteet.
Taiteilijana Balzac on paljoa heikompi kuin sielutieteilijänä, havaitsijana, aiheiden valitsijana ja käsittelijänä. Hänen tyylinsä on useimmiten jäykkä ja liian perinpohjainen. Hän kuvaa ylen tarkasti kaikki yksityiskohdat, tekemättä eroa tärkeän ja vähäarvoisen välillä. Yleensä saa hänen romaanejansa lukiessa sen käsityksen, että se, mitä hänellä on kerrottavana, on monta vertaa arvokkaampaa kuin se tapa, miten hän sen kertoo. Kuitenkin olisi vahinko, jos lukija, jota nykyajan suuret tyylimestarit sujuvalla ja keskittävällä esitystaiteellaan ovat hemmoitelleet, Balzacin tyylillisten epätasaisuuksien ja puutteellisuuksien säikyttämänä hylkäisi hänen teostensa lukemisen. Sillä onhan tällä kirjailijalla paljon muuta tarjottavana. Ennen kaikkea astuu meitä vastaan voimakas, monipuolisesti mielenkiintoinen persoonallisuus, joka pienoismaailmana sulkee itseensä kaiken olevaisen.
Harvinainen on Balzacilla luonteiden havaitsemus ja esitys. Itse hän puhui romaanihenkilöistään kuin todellisista tutuista ihmisistä. Ja tutustuttuaan näihin hänen henkilöluomiinsa lukijakin niistä tallettaa muiston kuin eletystä todellisuudesta.
Jo romaani "Kapina" (Les chouans) tarjoaa viljalti täysipitoisia, mieleen painuvia henkilöitä, joita ovat esim. miehekkään nuorekas ja sankarillinen markiisi de Montauran, lumoava parisilainen kaunotar Marie de Verneuil, äreä, mutta pohjaltaan perin rehellinen ja kunnollinen päällikkö Hulot, pirullinen Corentin, hirviömäinen Marche-à-Terre, y.m.
Tässä romaanissa tapaa sitäpaitsi useita kohtauksia, jommoisia ainoastaan kaikkein suurimmat kynäniekat kykenevät luomaan. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan Galope-Chopinin tärisyttävä mestaus.
Naisen luonnossa ja sydämessä ei näy olevan niin salaista soppea, jota Balzac ei olisi tuntenut. Naispsykologian ja erittäin naisen eroottisen elämän erittelijänä hänellä ei liene monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa.
J. H – l.
I
Väijytys
Ensimäisinä päivinä vuotta VIII, vendémiaire-kuukauden alussa, tai nykyisen ajanlaskun mukaan loppupuolella syyskuuta vuonna 1799, oli sataan nouseva joukko talonpoikia ja melkoinen määrä porvareita aamulla lähtenyt Fougères'sta matkalle Mayenneen ja kiipesi ylös Pèlerine-vuorelle, joka kohoaa puolitiessä Fougères'n ja Ernéen välillä. Viimemainittu on pikkukaupunki, jossa matkustajilla on tapana levähtää.
Erikokoisiin ryhmiin jakautuneessa joukossa oli henkilöitä niin eri seuduilta ja erilaisilta toimialoilta sekä niin erikoisissa pukimissa, ettei liene tarpeetonta esittää niiden luonteenomaisia erilaisuuksia, jotta tämä kertomus saisi sellaisen vilkkaan värityksen, johon meidän aikanamme pannaan niin paljon arvoa, vaikka tosin sellainen eräiden arvostelijain mielestä vahingoittaa tunteiden kuvausta.
Suurin osa talonpojista astui avojaloin, eikä heillä ollut muita vaatteita kuin suuri kaulasta polviin ulottuva vuohentalja ja hyvin karkeasta valkoisesta palttinasta tehdyt housut, joiden kudos todisti teollisuuden laiminlyömistä noilla seuduilla. Heidän pitkät hiuksensa, jotka leveinä töyhtöinä valuivat hartioille, sekaantuivat vuohenkarvoihin ja peittivät täydellisesti kasvot, niin että helposti saattoi luulla taljaa heidän omaksi nahakseen ja ensi katseella päätellä poloisia niiksi eläimiksi, joiden vuotia he käyttivät vaatetuksenaan. Mutta seuraavassa tuokiossa näki hiuksien lomitse silmien kiiluvan kuin kaste tiheässä ruohikossa. Ja vaikka kuvastivatkin inhimillistä järkeä, ne herättivät varmasti enemmän kauhistusta kuin mielihyvää. Päätä verhosi likainen punainen villalakki, vivahtaen siihen fryygialaiseen patalakkiin, jonka tasavalta silloin omaksui vapauden vertauskuvaksi. Olallaan kantoi kukin paksua ryhmyistä tammisauvaa, jonka päässä riippui pitkä, niukkoja eväitä sisältävä kaksipäinen pussi.
Toisilla oli vielä patalakin päällä leveälierinen karkeahuopainen hattu, jonka laitoja koristi kirjava villapuuhka. Näiden henkilöiden puvut, jotka olivat kokonaan tehdyt samasta palttinasta kuin edellisten housut ja pussit, eivät näyttäneet jälkiäkään uudenajan sivistysoloista. Heidän pitkät hiuksensa valuivat pyöreälaitaisen, pienillä neliskulmaisilla sivutaskuilla varustetun mekon kaulukselle; tämä lyhyt mekko ulottui ainoastaan lanteille ja oli läntisten maakuntien talonpoikien erikoispukineita. Tuon avoimen takin alta näkyi samasta kankaasta tehdyt isonappiset liivit. Muutamilla oli jalassa puukengät, toiset taas säästäväisyydestä kantoivat jalkineita kädessään.
Vaikka tämä puku, joka pitkäaikaisesta käyttämisestä oli likaantunut ja mustunut hiestä ja pölystä, oli vähemmin alkuperäinen kuin edellä kuvattu, oli sillä se historiallinen merkitys, että se esiintyi välimuotona siihen melkein upeaan asuun, jossa komeilivat muutamat, sinne tänne joukkoon sekaantuneet miehet, pistäen silmään muista kuin heleät kukkaset.
Heidän siniset housunsa, punaiset tai keltaiset liivinsä, joita koristi kaksi yhdensuuntaista vaskinappiriviä ja jotka näyttivät neliskulmaisilta rintahaarniskoilta, erosivat todella toverien valkoisista vaatteista ja vuohentaljoista kuin ruiskukat ja unikot viljamaasta. Muutamilla oli jalassa sellaiset puukengät, joita Bretagnen talonpoikaisväestö itse osaa tehdä, mutta useimmilla jykevät raudoitetut saappaat ja yllä karkeasarkaiset takit, kuosiltaan niiden muinaisranskalaisten takkien kaltaiset, joita talonpoikamme yhä vielä tunnollisesti käyttävät. Heidän paidankaulustaan yhdisti sydämen tai ankkurin muotoinen hopeasolki. Lisäksi heidän pussinsa näyttivät runsaammilla eväillä varustetuilta kuin kumppanien. Sitäpaitsi kuului useiden tällaisten varakkaampien matkatamineihin kurbitsipullo, joka nauhaan kiinnitettynä riippui kaulassa ja epäilemättä sisälsi paloviinaa.
Keskellä näitä puolivillejä ihmisiä näki muutamia kaupunkilaisia, jotka ikäänkuin edustivat sivistyksen rajapyykkiä näillä seuduilla. Heillä oli päässä pyöreät hatut, vieterisilinterit tai lippalakit, jalassa kaulussaappaat tai säärystimillä varustetut kengät, joten heidän pukujensa erilaisuus pisti silmään yhtä paljon kuin talonpoikien. Kahdellatoista heistä oli yllään sellainen tasavaltalais-takki, joka on tunnettu nimellä carmagnole. Toiset – epäilemättä rikkaita käsityöläisiä – olivat kauttaaltaan puetut samanvärisiin verkavaatteisiin. Huolellisimmin puetuilla oli sinisestä verasta tehdyt hännys- tai päällystakit, joiden kangas oli enemmän tai vähemmän kulunutta. Näillä, jotka todellisina säätyhenkilöinä erosivat muista, oli jalassa erimuotoiset saappaat, ja he käyttivät piloillaan paksuja sauvoja kuin ainakin henkilöt, jotka alistuvat kohtaloonsa. Muutamat tarkoin puuteroidut tukat ja sangen hyvin punotut palmikot tiesivät huolellisuutta, joka johtuu alkavasta varallisuudesta ja sivistyksestä.
Nähdessään nämä miehet, jotka sattuma näytti koonneen yhteen ja jotka ihmettelivät koollaoloaan, olisi heitä voinut luulla jonkun kauppalan väestöksi, jonka tulipalo oli karkoittanut kodeistaan. Mutta ajan olot ja tämä paikkakunta antoivat tälle ihmisjoukolle aivan toisen merkityksen.
Ranskaa siihen aikaan raatelevan eripuraisuuden salaisuuksiin perehtynyt havaitsija olisi tuntenut viimemainitut niiksi harvoiksi kansalaisiksi, joiden uskollisuuteen tasavalta saattoi luottaa ja jotka neljä vuotta aikaisemmin olivat sotineet sitä vastaan. Viimeinen, jotenkin silmäänpistävä piirre ei muuten jättänyt mitään epäilemisen varaa siitä, mitkä mielipiteet saattoivat nämä ihmiset keskenään riitaisiksi. Ainoastaan tasavaltalaiset marssivat eteenpäin verrattain iloisina. Mutta vaikka muut olivatkin eri tavoin puetut, ilmeni heidän kasvoissaan ja ryhdissään se yhdenmukainen sävy, jonka onnettomuus synnyttää.
Porvareihin ja talonpoikiin – kaikkiin oli painunut syvän alakuloisuuden leima. Heidän vaiteliaisuudessaan oli jotain kesytöntä, ja heitä näytti painavan sama, epäilemättä hirvittävä, mutta huolellisesti salattu ajatus, sillä heidän kasvojensa piirteet olivat tutkimattomat; ainoastaan se, että he astuivat tavattoman hitaasti, saattoi ilmaista sisäistä punniskelua. Aika-ajoin muutamat heistä, joilla oli kaulassa rukousnauhat, siitä vaarasta huolimatta, mikä johtui tämän pikemmin kielletyn kuin kukistetun uskonnon merkin kantamisesta, pudistivat tukkaansa ja nostivat epäluuloisina päätänsä. Sitten he salaa tarkastivat tien varrella olevia metsikköjä, polkuja ja kallioita, koiran tavoin, joka koettaa kuono pystyssä vainuta otusta. Kun eivät kuulleet muuta kuin hiljaisten toveriensa yksitoikkoista askeleiden töminää, he laskivat uudelleen päänsä kumaraan ja vaipuivat jälleen epätoivoiseen masennukseen niinkuin rikolliset, joita viedään kaleerivankeuteen, siellä elääkseen ja kuollakseen.
* * * * *
Tämän joukon kulku Mayennea kohti, ne erilaiset ainekset, joista se oli kokoonpantu ja eri yksilöissä ilmenevät erilaiset tunteet saivat luonnollisen selityksensä siitä, että toinen joukko kulki tämän jonon etunenässä.
Noin sata viisikymmentä soturia marssi edellä aseineen ja tamineineen "puoliprikaatin" päällikön johtamina. Ei liene tarpeetonta huomauttaa niille, jotka eivät itse ole eläneet vallankumouksen aikana, että tuo nimi "puoliprikaatin päällikkö" korvasi everstin arvonimeä, jonka isänmaalliset olivat liian ylimyksellisenä poistaneet. Nämä soturit kuuluivat jalkaväen puoliprikaatiin, joka oli Mayennen linnaväkenä. Läntisten maakuntien asukkaat olivat näinä kansallissodan aikoina antaneet tasavallan sotureille nimen "siniset". Tämä liikanimi johtui noista ensimäisistä sinisistä ja punaisista univormuista, jotka ovat niin tuoreessa muistissa, että niiden kuvaaminen on tarpeeton.
Näiden "sinisten" osasto oli siis saattojoukkona noille sieltä täältä kootuille henkilöille, joista melkein kaikki olivat tyytymättömiä siitä, että heidät vietiin Mayenneen, missä sotilaskuri viipymättä oli luova heihin saman hengen, oli antava heille samanmuotoiset univormut ja ulkonaisen olemuksen, joka heiltä sinä hetkenä täydellisesti puuttui.
Tämä sotilasosasto oli Fougères'n alueelta vaivalloisesti kokoon saatu erä; piiri oli ollut velvollinen sen luovuttamaan kutsuntaan, jonka Direktorio oli messidorin 10: ntenä päivänä edellisenä vuonna julistamansa lain nojalla määrännyt. Hallitus oli vaatinut sata miljoonaa frangia ja satatuhatta miestä, voidakseen lähettää nopeaa apua armeijoilleen, jotka itävaltalaiset silloin olivat voittaneet Italiassa, preussilaiset Saksassa, ja joita Sveitsissä uhkasivat venäläiset, Suvorowin uskotellessa heille tulevansa valloittamaan Ranskan.
Länsimaakunnat, – Vendée, Bretagne ja osa Ala-Normandiaa, – jotka kenraali Hoche kolme vuotta sitten oli nelivuotisen sodan lopuksi rauhoittanut, näyttivät odottaneen tätä hetkeä uudelleen ryhtyäkseen aseisiin. Näin monen hyökkäyksen uhatessa tasavalta sai takaisin entisen tarmonsa. Aluksi se oli huolehtinut uhattujen maakuntien puolustuksesta, uskomalla tämän tehtävän messidorin lain perustuksella noiden seutujen isänmaallismielisille asukkaille.
Täten hallitus, jolla ei maan rajojen sisällä ollut käytettävissään sotaväkeä eikä rahaa, vältti vaikeuden lainsäädännöllisen kerskuruuden avulla; kun se ei voinut lähettää mitään apua niihin maakuntiin, joita uhkasi kapinaliike, antoi se niille luottamuksensa. Kenties se sitäpaitsi toivoi, että tämä toimenpide, aseestaen kansalaiset toisiansa vastaan, oli tukehuttava kapinan jo sen ensi alussa.
Mainittu lakipykälä, joka aiheutti turmiollisia kostotoimia, oli näin kuuluva: Länsimaakunnissa tullaan kokoamaan vapaajoukkoja. Tämä valtioälyn puutetta todistava säädös saattoi länsimaakunnat niin vihamieliselle kannalle, että Direktorio heti alussa menetti toivon voittaa ne. Senpä tähden se muutamaa päivää myöhemmin pyysi lakiasäätävältä kokoukselta erityisiä toimenpiteitä niihin vähäisiin sotamiesmääriin nähden, jotka vapaajoukkoja määräävien säädösten nojalla oli koottava.
Tämän vuoksi erityisessä laissa, joka julaistiin muutamaa päivää ennen tämän kertomuksen alkua ja astui voimaan vuoden VIII: n kolmantena karkauspäivänä, määrättiin, että näissä kutsunnoissa kokoonsaadut vähälukuiset sotilasmäärät oli järjestettävä legioniksi. Näille legionille oli annettava seuraavien läänien, nimittäin Sarthen, Ornen, Mayennen, Ille-et-Vilainen, Morbihanin, Ali-Loiren ja Maine-et-Loiren nimet. Näitä legioneja – näin luettiin tuossa lakipykälässä – joita erityisesti tulee käyttää taistelemaan chouaneja vastaan, ei saa missään tapauksessa lähettää rajoille. Nämä ikävät, mutta tuntemattomat yksityisseikat selittävät sekä Direktorion voimattomuuden tilan, että tuon "sinisten" johtaman ihmisjoukon retken.
Kenties ei liioin ole turha se huomautus, etteivät nuo Direktorion kauniit ja isänmaalliset säädökset koskaan ole astuneet muulla tavoin voimaan kuin siten, että ne julaistiin lakikokoelmissa. Tasavallan asetukset, joita eivät enää kannattaneet suuret siveelliset periaatteet, ei isänmaanrakkaus eikä peloitus, jotka ennen olivat taanneet niiden tehoisuuden, loivat nyt miljoonia frangeja ja sotamiehiä, jotka eivät koskaan joutuneet valtionrahastoon ja armeijaan. Vallankumouksen joustavuus oli heikennyt taitamattomissa käsissä, ja lait mukautuivat toimeenpantaessa oloihin, sen sijaan että olisivat niitä vallinneet.
Mayennen ja Ille-et-Vilainen läänit olivat silloin erään vanhan upseerin komennon alaisina, joka arvosteli tarpeellisten toimenpiteiden onnistuvaisuutta paikallisuuden kannalta ja sentähden päätti saada koolle sotilasmäärät Bretagnesta ja etenkin Fougères'sta, joka oli n.s. chouan-liikkeen – kuningasvallan kannattajien kapinaliikkeen – hirvittävimpiä pesäpaikkoja. Täten hän toivoi heikentävänsä näiden uhkaavien alueiden voimia.
Tämä tasavallalle uskollinen soturi käytti tuon lain antamia pettäviä lupauksia levittääkseen sen väitteen, että hän heti paikalla varustaisi ja aseestaisi nostoväen sekä maksaisi heille etukäteen kuukauden palkan, jonka hallitus oli luvannut tälle näin poikkeustilassa kokoon käsketylle väelle. Vaikka bretagnelaiset silloin kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta, onnistui hanke aluksi näiden lupauksien vaikutuksesta niin lyhyessä ajassa, että tuo upseeri siitä vallan hämmästyi. Mutta hän oli tuollainen vanha kettu, jota on vaikea yllättää. Heti huomatessaan osan kutsuttua väkeä rientävän koolle määräpaikkaan, hän epäili, että tämän auliin ketteryyden alla piili joku salainen vaikutin, eikä hän ehkä arvannut väärin olettaessaan, että nuo miehet tahtoivat hankkia itselleen aseita.
Hän ei siis jäänyt odottamaan vitkastelijoita, vaan ryhtyi toimenpiteisiin peräytyäkseen Alençoniin, voidakseen täten lähestyä maan kukistettuja osia, joskin näillä seuduilla yltyvä kapina saattoi yrityksen menestymisen hyvin epäilyttäväksi. Tämä upseeri, joka saamiensa määräysten mukaisesti ei hiiskunut sanaakaan armeijamme vastoinkäymisistä ja Vendéestä saapuneista sangen huolestuttavista uutisista, oli sinä aamuna, jona kertomuksemme alkaa, koettanut pikamarssein saapua Mayenneen, missä aikoi parhaan kykynsä mukaan panna voimaan yllämainitun lakimääräyksen, täyttämällä puoliprikaatinsa rivit bretagnelaisella nostoväellä. Tämä nimi, joka myöhemmin tuli niin kuuluisaksi, oli ensi kerran laeissa syrjäyttänyt nimen asevelvollinen, joka ennen mainittiin tasavaltalaisilla rekryyteillä.
Ennenkuin lähdettiin Fougères'sta oli päällikkö käskenyt salaa jakaa sotilaille patruunia ja koko joukolle tarpeelliset muona-annokset leipää, jotta rekryytit eivät kiinnittäisi huomiota matkan pituuteen. Hän oli päättänyt olla viipymättä Ernéen levähdysasemalla, missä nostoväki toinnuttuaan hämmästyksestään olisi voinut yhtyä neuvotteluihin chouanien kanssa, joita varmaankin oli siellä täällä lähistössä.
Se synkkä hiljaisuus, joka vallitsi tuon vanhan tasavaltalaisen kepposen yllättämissä sotilaissa, ja heidän marssinsa hitaus tällä vuoren rinteellä kiihoittivat äärettömästi puoliprikaatin päällikön Hulot'n epäluuloa. Edellä annetun kuvauksen huomattavimmat piirteet olivat tuottaneet hänelle paljon ajattelemista. Senpä vuoksi hän asteli ääneti viiden nuoren upseerin keskellä, jotka kaikki vaikenemalla kunnioittivat esimiehensä mietiskelyä. Mutta saapuessaan Pèlerine-vuoren huipulle Hulot äkkiä ikäänkuin vaistomaisesti käänsi päänsä, tarkastaakseen rekryyttien levottomia kasvoja, ja keskeytti heti hiljaisuuden.
Bretagnelaiset olivat pitkin matkaa kulkeneet niin hitaasti, että heidän ja saattoväen välille oli jäänyt parin sadan askeleen välimatka.
Hulot väänsi silloin suunsa hänelle omituiseen virnistelyyn.
– Mitä hiidessä kaikki nuo keikarit tekevätkään? – hän huudahti sointuvalla äänellä. – Miehemme vitkastelevat kuin etanat, sen sijaan että hieman jouduttaisivat koipiansa.
Kuullessaan nämä sanat hänen seurassaan olevat upseerit ehdottomasti kääntyivät, kuten henkilöt, jotka äkillisen melun herättäminä kavahtavat ylös unestaan. Aliupseerit ja korpraalit noudattivat heidän esimerkkiään, ja koko joukko pysähtyi, vaikka ei ollut kuullut odotettua komentosanaa: seis!
Luodessaan katseen tähän partiokuntaan, joka pitkään kilpikonnaan vivahtaen kiipesi ylös vuoren rinnettä, nämä nuoret miehet, jotka isänmaan puolustaminen niin useiden muiden mukana oli temmannut pois henkisistä harrastuksista, ja joissa sota ei vielä ollut tukahuttanut kauneuden aistia, ihastuivat siinä määrin eteensä auenneesta näystä, etteivät vastanneet mitään tuohon huomautukseen, jonka merkitys muuten oli heille tuntematon. Vaikka he tulivatkin Fougères'sta, mistä näki saman maiseman, joskin perspektiivin vaikutuksesta hieman erilaisena, eivät he malttaneet olla vielä viimeisen kerran sitä ihailematta niinkuin nuo puolitaiturit, jotka nauttivat musiikkikappaleesta sitä enemmän, kuta tarkemmin tuntevat sen yksityiskohtia myöten.
Pèlerine-vuoren huipulta avautuu matkamiehen katseille avara Couësnon-laakso, jonka yhdessä taivaanrannan yli kohoavassa kohdassa sijaitsee Fougères'n kaupunki. Sen linna, joka on rakennettu kallion huipulle, hallitsee sieltäkäsin kolmea tai neljää tärkeätä tietä, ja tämä asema saattoi sen muinoin yhdeksi Bretagnen avaimista. Upseerit eroittivat täältä niinikään koko laveudeltaan tuon laaksoalueen, joka on yhtä huomattava maaperänsä tavattomasta hedelmällisyydestä kuin näköalojensa vaihtelevaisuudesta.
Joka taholla leviää liuskakivi-vuoria porrasmaisesti; niiden punervat rinteet ovat tammimetsien peittämiä, ja niiden juuria ympäröivät viileän siimeksiset laaksot. Nämä vuoret muodostavat laajan kehän, jonka keskellä on suunnattoman avara, englantilaista puutarhaa muistuttava alanko. Monet pensasaidat, jotka ympäröivät epätasaisesti jaettuja, tiheään esiintyviä, puiden suojaamia perintötiloja, painavat tähän vihreään ruohomattoon leiman, joka Ranskan maisemissa on harvinainen. Ja sen moninaisessa vaihtelevaisuudessa piilee runsaasti kauneuden salaisuutta, jonka vaikutus on kyllin voimakas valtaamaan kylmimmätkin mielet.
Tuona hetkenä tätä seutua elähytti sellainen ohimenevä hohde, jolla luonto joskus kaunistaa kuolemattomia tuotteitaan. Partiojoukon kulkiessa laakson poikki oli nouseva aurinko hitaasti hajoittanut ne valkoiset ja ohuet usvat, jotka syyskuun aamuina liitelevät niityillä. Sinä hetkenä, jona sotilaat kääntyivät, näytti näkymätön käsi poistavan tästä maisemasta viimeisen verhon, – tuollaiset ohuet pilvenhattarat, jotka näyttävät harsokankaalta, kun tämä jalokiviä peittäen kiihoittaa uteliaisuutta. Koko taivaanrannalla, johon upseerit suuntasivat katseensa, ei nyt näkynyt ohuintakaan pilveä, jonka hopeahohde olisi osoittanut, että tämä ääretön sinikupu oli taivaanlaki. Se näytti pikemmin silkkikatokselta, jota kannattivat epätasaiset vuorten sakarat ja joka näytti olevan pingoitettu yläilmoihin suojaamaan tuota komeata ketojen, niittyjen, purojen ja lehtojen muodostamaa yhteisryhmää.
Upseerit eivät ollenkaan kyllästyneet katselemaan tätä avaraa näköalaa, joka uhkui maaseudun monipuolista kauneutta. Toiset epäröivät kauan ennenkuin pysäyttivät katseensa noihin hämmästyttävän vaihteleviin metsikköihin, joiden väririkkautta muutamat kellastuneet pensaat lisäsivät vakavin pronssivivahduksin ja jotka selvästi erosivat epäsäännöllisesti mutkittelevien ojien leikkaamista smaragdivihreistä niityistä. Toiset upseerit taas kohdistivat huomionsa siihen vaihteluun, mitä tarjosivat punervat vainiot, joilla niitetty tattari kohosi keilanmuotoisina kuhilaina muistuttaen sotamiesten leiripaikassa pystyttämiä pyssykartioita; ne erosivat toisista pelloista, jotka ruiskuhilaineen hohtivat kullalle.
Siellä täällä esiin pistävät tummien tiilien peittämät katot, joiden torvista tuprusi ilmoille valkeata savua, ja Couësnon-laakson mutkittelevien purojen hopeajuovat lumosivat silmää, synnyttämällä tuollaisia näköhäiriöitä, jotka tuntemattomasta syystä saattavat mielen epäröiväksi ja haaveilevaksi. Viileiden syystuulahduksien hyvät tuoksut ja metsien voimakkaat lemut kohosivat kuin suitsutussavu ilmoille, huumaten tämän kauniin seudun ihailijat, jotka haltioittuneina katselivat sen outoja kukkia, sen rehevää kasvullisuutta ja vihannuutta; tämä kilpaileekin naapurimaan Englannin vehmauden kanssa. Muutamat nautaeläimet vilkastuttivat vielä tätä jo itsessään vaihtelevaa näkyä. Linnut lauloivat, ja niiden äänet panivat laakson ilmassa väräjämään vienon, hiljaisen sävelmän.
