Читать книгу: «Suomalaisen teatterin historia IV»

Alkulause

Neljä vuotta sitte kirjoittamissani tämän teoksen alkusanoissa olen jo Seuran ja omasta puolestani kiittäen maininnut useita kansalaisia, jotka tehokkaasti ovat työtäni edistäneet. Nyt kun olen lopussa, on mieluinen velvollisuuteni täydentää avustajieni luetteloa. Sillä itse työn aikanakin ovat paitse ennen mainituita useat muutkin, mitkä kirjallisia, mitkä suullisia tietoja antamalla, mitkä muulla tavoin suoneet minulle arvokasta apuansa. Näistä mainitsen ensiksi erinäiset teatterin entiset ja nykyiset jäsenet, nimittäin: Benjamin Leino, jolle ei oltu sallittu nähdä valmiina tätä teosta, jossa hänen nimellään on niin tärkeä sija, ja hänen vaimonsa rouva Mimmy Leino, neiti Kaarola Avellan, rouva vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, herra Evert ja rouva Kirsti Suonio, herrat Iisakki Lattu, Jalmari Finne ja Kaarlo Keihäs sekä nti Cecilia Silén. Edelleen merkitsen seuraavat kansalaiset: vapaaherra Seb. Gripenberg, jolle erittäin olen kiitollisuuden velassa Kansallisteatterin rakennushistorian täydellisyydestä, professori Onni Tarjanne, neidit Alma Birkman ja Aini Nevander sekä herrat metsäkonduktööri Väinö Jalava ja maisteri Reinhold Hirvensalo, joista kaksi viimemainittua ovat avustaneet minua teatterin taloudellisten olojen selvittämisessä, ja heistä jälkimäinen lopullisesti laatinut liitteenä painetun taulun, missä nähdään tulot ja menot vuosina 1879-1905, sekä vihdoin rouva Maiju Hakosalo, joka alusta alkaen on ollut minulle apuna tietojen keräämisessä sanomalehdistöstä ja näytelmäin ja niiden tekijäin luettelojen laatimisessa, ja maisteri Rafael Engelberg, joka on avustanut korjausluvussa. Kaikille näille ja monelle mainitsemattomallekin lausun täten vilpittömän kiitollisuuteni. Rauhalahdella, elokuussa 1910.

Eliel Aspelin-Haapkylä.

XXII

Toinenkolmatta näytäntökausi, 1893-94.

Kesäkuun keskivaiheilla Kaarlo Bergbom, matkustettuansa (niinkuin Viipurista oli kirjoittanut, kts III, s. 485) Itämeren maakuntien halki, palasi Helsinkiin. Täältä hän jonkun päivän päästä lähti vierailemaan ystäviensä ja sukulaistensa luokse – käyden Rauhalahdella, tämän kirjan tekijän maalaiskodissa Vanajaveden rannalla Kalvolassa, Kuitiassa y.m. – ja asettui sitte heinäkuun alussa Heinolaan. Sinne saapui pari viikkoa myöhemmin Emiliekin, talvikaudesta kovin riutuneena, ja Betty Elfving, joka ihastuksella oli suostunut ehdotukseen yhdessä ystäviensä kanssa viettää sydänkesä Heinolassa. Heillä oli vuokrattuna yhteinen, 4-huoneinen asunto kansakoulunopettaja Ruokosen talossa. Jo ennen toisten tuloa Kaarlo oli ilmottanut ensimäisen vaikutelmansa: "Täällä on hiljaista, vihantaa, raitista, rauhallista – oikea Rauhala", ja arvatenkin ystävät siellä nauttivat monta mieltä-viihdyttävää hetkeä; mutta myöhemmistä kirjeistä huomaa, että Kaarlolla Heinolassa oli raskaitakin päiviä ja että hänen terveytensä kylpyajan päättyessä ei ollut erittäin tyydyttävä.

Eikä ole vaikeata arvata mikä Kaarloa ja luonnollisesti Emilietäkin painoi. Ensiksikin he tietenkään eivät vielä voineet tyynin mielin ajatella edellisen vuoden tapahtumia – yhtä vähän kuin olla niitä muistelematta, ja toiseksi he eivät saattaneet kuvitella tulevaakaan aikaa valoisaksi. Teatterin velat olivat jälleen nousseet arveluttavaan määrään, joten runsastuloinen näytäntökausi olisi ollut tarpeen; mutta ainakin alkupuoleen nähden Ida Aalbergin turnee esti tekemästä siihen suuntaan käyviä laskelmia. Näyttelijätär,¹ jossa luultavasti kauvan oli kytenyt ajatus Sarah Bernhardtin ja Eleonora Dusen tapaan oman seurueen kanssa toimeenpanna draamallinen kiertomatka, oli nimittäin keväällä ryhtynyt tuumaa toteuttamaan. Etevämpiä kykyjä hänen kyllä oli mahdoton saada, sillä semmoisia ei ollut vapaana, mutta silti hänen onnistui kerätä ympärilleen noin kymmenkunta mies- ja naispuolista näyttelijää, enimmäkseen Suomalaisen teatterin entisiä jäseniä, joilla oli siksi näyttämökokemusta, että kävivät mukiin. Heinäkuulla oli alotettu harjottaa ohjelmistoa, josta mainittakoon Noora, Sylvi, Adrienne Lecouvreur, Kamelianainen, Erotaan pois ja Fernande, ja avusti taiteilijatarta ohjaajana ensin Alex. Slotte ja myöhemmin Ad. Lindfors. Mitä matkasuunnitelmaan tulee, oli esiintyminen alkava Hämeenlinnassa, jatkuva Porissa, Turussa ja Tampereella, jonka jälkeen loka- ja marraskuulla näyteltäisiin Helsingissä; vuoden lopulla mentäisiin Viipuriin ja Pietariin ja sieltä vihdoin skandinavilaisiin maihin.² Kun valmistuspuuhiin myöskin kuului tilausten kerääminen Helsingissä tapahtuvia näytäntöjä varten, ja yritys siis siinä kohden tiesi suoraa kilpailua kansallisen näyttämön kanssa, niin ei ole ihme että moni tämän ystävä paheksui ja ankarasti arvosteli koko asiaa. Näiden mielestä olisi Ida Aalbergin luonnollinen velvollisuus ollut Suomalaisen teatterin jäsenenä palvella kansallista taidetta. Toiset taasen, jotka puolustivat hänen hankettaan, arvelivat hänellä, suurena taiteilijana, olevan oikeuden koettaa raivata itselleen tie maailman maineen huipuille. Niittäen kunniaa ulkomailla hän välillisesti hyödyttäisi kotimaistakin sivistyselämää, he lisäsivät, ja siihen katsoen Suomalaiselle teatterille ehkä koituva tilapäinen vahinko olisi vähän merkitsevä. Bergbom-sisarukset, jotka tietenkin ensikädessä arvostelivat yritystä teatterin kannalta, eivät voineet olla sille myötätuntoisia. Että he yhtä hyvin kuin muut, jopa paremminkin ymmärsivät, mitkä mietteet ja unelmat johtivat näyttelijätärtä, sitä tarvitsee tuskin mainitakaan; mutta toiselta puolen olivat he liian kokeneita luottaakseen syrjäisestä kansasta lähteneen nerokkaankin taiteilijattaren menestyksen pysyväisyyteen "suuressa maailmassa" ja vielä vähemmän asettaakseen sitä sen taiteellisen työn edelle taikka rinnalle, joka välittömästi tehtiin oman kansan keskellä ja hyväksi. Siitä huolimatta he eivät mitenkään vastustaneet yritystä. Kun Ida Aalberg kävi Kaarlon luona pyytämässä saada käyttää teatterin painamattomia suomennoksia, niin vastaus oli myöntävä, ja samoin, kun turnee oli saapunut Pietariin, ja näyttelijätär sieltäpäin (tammikuulla) anoi, että Axel Ahlberg saisi tulla sinne esiintyäkseen muutamissa näytännöissä, niin siihenkin suostuttiin.³ Kaarlon ihmistuntemus oli niin suuri, ettei hänen mieleensä juolahtanut menetellä toisin, koettaa tyrkyttää vakaumustaan innostuneeseen taiteilijattareen. Kunkin täytyy itse käydä kokemuksensa koulu ja – maksaa sen hinta.⁴

Ennen kun puhumme teatterin toiminnasta alkavalla näytäntökaudella, panemme tähän jälleen seurueen jäsenluettelon, liittäen siihen tiedot tämänaikaisista palkoista:

Benj. Leino, 4,500: – ja iltama. Rva Katri Rautio 2,800: -

Axel Ahlberg 3,800: – " Olga Poppius 2,500: -

Knut Weckman 3,600: – " Mimmy Leino 2,000: -

Aleksis Rautio 3,300: – " Naimi Kahilainen 2,000: -

Taavi Pesonen 2,600: – " Olga Salo 1,600: -

Emil Falck 2,500: – Nti Emilie Stenberg 2,800: -

Anton Franck 2,400: – " Hanna Kunnas 1,900: -

Kaarlo Halme 2,200: – " Mimmi Lähteenoja 1,100: -

Iisakki Lattu 1,800: – " Kirsti Sainio 1,100: -

Otto Närhi 1,600: – " Helga Corander 960: -

Hemmo Kallio 1,600: – " Hilma Liiman 960: -

Oskari Salo⁵ 1,500: – " Cecilia Silén 1,000: -

Niilo Stenbäck⁶ 1,200: – " Anni Helin 1,000: -

Kaarlo K. Keihäs⁷ 1,200: -

Näistä olivat Keihäs järjestäjä, Silén kuiskuttaja ja Helin puvustonhoitaja; muut kaikki näyttelijöitä. Sitä paitse kuului seurueeseen oppilaina: Konrad Tallroth,⁸ Maiju Rängman,⁹ Julius Sario¹⁰ y.m.

Edellisenä näytäntökautena mukana olleista olivat eronneet: rva SaimiJärnefelt ja nti Maria Salin, joista jälkimäinen oli liittynyt Ida Aalbergin turneeseen.

Syyskauden toimi alkoi 3/9, ja annettiin kolmen viikon aikana kansannäytäntöjä (Uramon torppa, Aino, Wilhelm Tell y.m.), joista viimeisen ohjelma käsitti uuden kotimaisen alkuteoksen, E. F. Jahnssonin 3-näytöksisen näytelmän En ollenkaan muista. Tämä tarkotusperäinen, juoppouden seurauksia kuvaava kappale oli taiteellisesti vähäarvoinen eikä mennyt muuta kuin kaksi kertaa. Kumminkin olivat nämä kansannäytännöt ylipäätään tuottavammat kuin lähinnä seuraavat neljä näytäntöä, joissa esitettiin Niilo Salan suomentama V. Sardoun Femande – ensi-ilta 27/9. Jännittävä draama oli aikoinaan käännetty Ida Aalbergia varten, mutta nyt se näyteltiin rva Rautio Clotildena ja rva Poppius nimiroolissa. Ettei edellinen suorittanut tehtäväänsä niinkuin Ida Aalberg olisi sen tehnyt, on ymmärrettävää, mutta silti oli hänen ja muittenkin taiteellisella työllä arvonsa. Clotilden ja Fernanden esittäjät sekä Leino – Philippe de Pomerol, Ahlberg – André des Arcis ja nti Sainio – Georgette, muita mainitsematta, näyttelivät, niinkuin monesti ennen ranskalaisissa näytelmissä, puutteellisesti parisilaisina, mutta johdonmukaisesti ja vaikuttavasti silmällä pitäen luonteiden ja toiminnan ydinpiirteitä – ja se on kumminkin pääasia, sillä ovathan parisilaiset harvassa Parisin ulkopuolella!

Lokakuun 2 p. Kaarlo Bergbom täytti 50 vuotta, ja merkkipäivä muodostui juhlaksi, joka ilahduttavasti näytti kuinka hänen elämäntyönsä oli saavuttanut ymmärtämystä ja kuinka yleisesti sen arvo tunnustettiin. Ei ainoastaan huomattavana tapahtumana Bergbomin elämässä, vaan myöskin kansallisen eloisuuden ilmauksena kerromme tässä päivän vieton.

Jo klo 7 aamulla saapui Bergbomin asuntoon Robert Kajanus orkesterineen tervehtiäkseen päivän sankaria soittamalla Saeterjentens Söndag sekä Suomen- ja Maamme-laulun; kohta jälkeen tuli kolmattakymmentä nuorta tyttöä, nti Anna Sarlinin johtama kuoro, joka lauloi koraalin ja "Väinölän lapset" ja josta muuan jäsen (nti Aino Krohn) kaikkien puolesta runonmuodossa julkilausui kiitokset ja onnentoivotukset Suomen taiteen suosijalle, ja kolmanneksi "esiintyi näyttämölle" Richard Faltin 25-henkisen kuoron kanssa, entisiä Suomalaisen oopperan solisteja ja kuorolaulajia. Tämä tervehtijäjoukko lauloi Faltinin johdolla hänen säveltämänsä ja Bergbomille omistamansa kantaatin, jonka (Kaarle Krohnin sepittämät) sanat olivat seuraavat:

 
Ei rakkaus etsi omaansa,
Ei kunniaa, ei voittoa,
Ei rakkaus vihaa, kadehdi,
Ei ajattele pahasti.
Kaikki hän peittää,
Kaikki hän toivoo,
Kaikki hän kärsii.
Ei rakkaus koskaan väsy.
 
 
Rakastit Suomen kansaa
Nuoruuden innolla.
Rakastit Suomen kieltä
Ja Suomen taidetta.
Tulevaisuuteen Suomesi
Sä luottaa uskalsit
Ja sille elämäsi
Ja työsi pyhitit.
 
 
Rakastit Suomen kansaa
Miehuuden voimalla
Keskellä taisteluja
Ja vaikeuksia.
Ja tämän kansan kielen
Toit taiteen temppeliin
Ja kasvatit sen siellä
Yleviin tehtäviin.
 
 
Rakastit Suomen kansaa,
Rakastat vieläkin,
On ensi lempes sinulle
Yhä rakkahin;
Niin myös Suomen kansa
Sinua rakastaa
Ja kiitollisna Sinut
Ja työsi omistaa.
 

Näitä soitannollisia ja runollisia kunnianosotuksia seurasi toisia kunniatervehdyksiä, joita esittivät teatterin johtokunta (Antti Jalava puhujana), teatterihuoneen johtokunta ja koko teatteriseurue. Seurueen puolesta nti Emilie Stenberg antoi Bergbomille muistolahjana valokuvan, jossa teatterin kaikki jäsenet olivat yhdessä ryhmässä kuvattuna, sekä adressin, jossa muun muassa pyydettiin lupaa toimeenpanna juhlanäytäntö siinä tarkotuksessa, että sen tuloista perustettaisiin Bergbomin nimeä kantava rahasto, jonka korot käytettäisiin stipendeiksi näyttelijöille opintojen harjottamista varten ulkomailla. Tähän pyyntöön Bergbom suostui ehdottaen juhlanäytäntöpäiväksi toukokuun 10: nnen, jolloin 25 vuotta oli kulunut siitä kun Kiven Lea ensi kerran näyteltiin. – Viimeinen joukkotervehdys tapahtui klo 1 aikaan, jolloin Jalmari Hahlin johtamina ylioppilaskunnan laulajat tulivat Bergbomin asunnolle, niinkuin tavallista suuren kansalaispaljouden ympäröimänä. Laulettuaan "Jos sydän sulla puhdas on" laulajat kutsuttiin sisään, ja siellä he vielä lauloivat useita lauluja.

Kaiken edellisen aikana ilmestyi 50-vuotiaan luokse lukuisia yksityisiä onnittelijoita, ihailijoita, ystäviä, taiteilijoita, tuoden kukkia, laakeriseppeleitä y.m. tunteittensa ilmaisuksi. Maaseuduilta taasen tulvasi sähkösanomia ja kirjeitä, jopa tuli niitä ulkomailtakin, ja oli lähettäjäin joukossa monta työväenyhdistystäkin, joka osottaa miten juhla oli kaikkien kansalaisten juhla ilman luokkaerotusta. Yksityisistä tervehdyksistä otamme tähän kaksi. Betty Elfving kirjoitti Turusta: "Jumala siunatkoon Sinua tänä suurena juhlapäivänä, jolloin koko suomalainen kansasi yhteisesti iloitsee syntymäsi johdosta!" Z. Topelius puolestaan lähetti Koivuniemeltä seuraavan kirjeen:

"Hyvä Kaarlo veljeni! Minä yhdyn uskollisimpien ystäviesi kanssa muistamaan päivääsi ja koko puolivuosisataasi. Minun onnentoivotukseni sinä päivänä on, että saisit nähdä työsi täydentymisen tulevalla puolivuosisadalla.

"Kun katsahdan taakseni minun kolmeneljännes-vuosisataani, näyttää minusta, että kaikki, mitä olen saanut aikaan, on paikkatyötä ja kappaletyötä. Mutta onnellisempana ja pitemmälle näkevänä kuin minä olet sinä kohdistanut voimasi yhteen elämäntehtävään, ja minä onnittelen sinua siitä. Todennäköisesti tulet tästä lähtien kuten tähänkin asti kokemaan voittojen ja tappioiden vaihtelua, mutta lopullinen voitto on siinä, että se aate, jonka olet loihtinut elämään ja jolle olet voinut antaa todellisuutta, ei voi juosta hiekkaan. Suomalainen ooppera voi kukoistaa ja jälleen lakastua, mutta se ihanteellinen taide, joka asettaa näyttämölle oman kansan omin sydämin ja omien huulten elinvoimaisin kielin, ei voi Kaarlo Bergbomin jälkeen koskaan kuolla pois.

"Edessäni on päiväkirjani 2 pltä lokak. 1843. On merkitty: muutto ja sadesää. Bergbom-nimi on samana päivänä siihen pantu, mutta ei se tarkota sinua, vaan (luullakseni) setääsi, Oulun lääninsihteeriä, jonka luona kävin ennen hänen lähtöään. F. Deland (nyt 80-vuotias invaliidi) tuli juuri silloin ruotsalaisen teatterinsa kanssa. Ei kukaan nähnyt untakaan suomalaisesta näyttämöstä. K. B. katseli hämmästyneenä ympärilleen tässä uudessa, tuntemattomassa maailmassa.

"Hyvä Kaarlo veljeni, minä käytän tilaisuutta kiittääkseni sinua tosisuomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mikä koivunvitsa täytyykään sen olla, joka saa kärsiä alituista repimistä, joka näkee jalaksen alituisesti livahtavan pois raitiosta, mutta sittenkin kestää! Ja vielä kiitos siitä että olet kantanut korkealla ensimäistä suomalaista lippua näyttämöllä, ettet ole antanut sen laskea yleisösi tasolle, vaan tehnyt mitä olet voinut kohottaaksesi tämän kassakappalten ja myöskin tuon toisen näyttämön velttoutuneitten operettien yli. Mikä kehno talous! Eppur si muove, sittenkin se kulkee eteenpäin!

"Minä yhdistän tähän kiitokseen käytännöllisen sisaresi. Sinä olet aate, hän on todellisuus. Onnellisempi yhtymä on harvoin ohjannut korkeamastoista laivaa aalloilla.

"Ja nyt, Jumala siunatkoon toista puolivuosisataasi, päiviesi voimaa, öittesi rauhaa, ei-yksinäistä nuorenmiehen-kotoasi ja keveäjalkaista, toisinaan huimapäistä, mutta altista ja ahkeraa perhettäsi Arkadiassa sekä, sinun kauttasi, sitä ihanteellista taidetta, joka nyt on kotiristisi, mutta josta tulee muistopatsaasi!

"Aina harras ystäväsi Z. T."

Bergbom oli kutsunut kotiinsa (s.o. sisarusten yhteiseen asuntoon) päivällisille teatteriseurueen ja – johtokunnan sekä ystäviään ja tuttaviaan. Siinä tilaisuudessa lehtori B. F. Godenhjelm lämpimin sanoin esitti isännän maljan päättäen tähän tapaan: "Kiitos kaikesta kauneudesta, jonka olet lahjottanut meille ja koko Suomen kansalle! Kiitos siitä innosta ja rakkaudesta, jolla olet toiminut, – kiitos siitä isänmaallisesta hengestä, joka on työtäsi elähyttänyt, ja siitä puhtaasta, tositaiteellisesta aatteellisuudesta, joka on sitä kannattanut! Mitä pilviä nouseekin meidän taivaallemme ja mitkä ajan tuulet ohjannevatkin henkistä elämäämme, tosi taide on aina innostuttava ihmisen mieltä, ja siten on Kaarlo Bergbomin muisto aina säilyvä." – Illan kuluessa näyttelijä B. Leino vielä lausui seuraavan Paavo Cajanderin runon:

 
Kun routa suli ja lämpeni maa
Ja kun kevättoukoja tehtiin,
Niin silloin Kaarlo Bergbomkin
Hän kylväjämiehenä nähtiin.
 
 
Mut muilla kun pellot on perkatut,
Häll' auran koskematointa
Ja kylmää korpimaat' oli vaan,
Joka raatajan vaati tointa.
 
 
Mut kirvehen eestä ne kaatui puut.
Siell' uutteraa oli työtä,
Ja niinkuin ainakin viertomies
Hän raateli päivää, yötä.
 
 
Ja viesti tuosta kun kierteli maan,
Oli arvelu kaikellainen:
Ken ilkkui, ken taas kummastui,
Hän uskoi ja toivoi vainen.
 
 
Ja mustain kantojen keskeltä
Oras nousikin, versoi kohta,
Ja viljan kullan-karvaisen
Nyt täysinä tähkät hohtaa.
 
 
Sinä kylvösi hyvään maahan teit,
Satakertainen siit' on jo sato;
Sit' ei vihamies voi turmella
Ja sitä ei kaada kato.
 
 
Se rakkaudessa on kylvetty,
Käden kautta on Kaikkivallan.
Ja sen siemen se muruja Sammon on,
Ja ne kestää hyyn sekä hallan.
 

Syyskauden kolmas uutuus (13/10) oli B. Leinon (Wienen saksalaisen ja Feilitzenin ruotsalaisen laitoksen mukaan) suomentama José Echegarayn 3-näytöksinen draama Pyhimys vaiko mielipuoli?, joka meni 3 kertaa. Melkein tuskallisen jännittävä kappale esitettiin päähenkilöiden puolesta sangen ansiokkaasti. Etenkin vaikutti Leino Don Lorenzona todellisuutensa kautta, osaten herättää katsojassa myötätuntoa ja sääliä ristiriitaisten velvollisuuksien repimää ja kiduttamaa kunnon miestä kohtaan. Kiitettävä oli niinikään nti Stenberg onnettomana äitinä, Juanana, Weckman Eduardona, rva Salo Angelana, Lorenzon rouvana j.n.e. – Suurempi menestys oli sentään Daniel Hjortilla, kun se pitkän ajan päästä näyteltiin uudestaan: se meni syksyllä 7 kertaa. Nimiroolissa esiintyi vastatullut Oskari Salo, joka solakalla vartalollaan, miellyttävällä ulkonäöllään ja äänellään herätti myötätuntoa, vaikka lausunta ja riittämätön luonteentutkimus aiheuttivat muistutuksia. Kaikissa tapauksissa arveltiin seurueen hänessä saaneen kehityskelpoisen voiman. Muista uusista on nti Lähteenoja mainittava, hän kun melko hyvästi suoriutui Katrin tehtävästä. – Toisia huomattavia uusintoja olivat Saituri, jossa Ad. Lindfors esiintyi vieraana (kahtena iltana), ja Elinan surma, joka näytäntökautena meni 11 kertaa. Kirstinä rva Salo uskaliaasti kilpaili vaikean roolin ensimäisen tulkitsijan kanssa, eikä oltu huomaamatta hänen esityksessään vakavaa itsenäistä työtä. Luonnekuvassa kyllä ei ollut sitä ylimyksellistä piirrettä, joka kuuluu ylpeälle Kirsti Flemingille, eikä myöskään sitä rikasta tunteenilmaisun vivahduttamista, jossa Ida Aalberg on niin suuri; mutta että rva Salo kumminkin kykeni tekemään porvarillisemman Kirstinsä vaikuttavaksi, oli itsessään hyvä näyte.

Neljäs uusi kappale, J. Sarion suomentama O. Blumenthalin ja G. Kadelburgin 3-näytöksinen huvinäytelmä Matka Konstantinopoliin, tuli 15/11. Weckman (Brückner), nti Sainio ja rva Poppius, Rautio, Pesonen, Halme y.m. naurattivat katsojia, mutta niitä oli vähän, ja kappaleen kolmas ilta oli viimeinen. – Viides, kuudes ja seitsemäs uutuus tulivat yhdellä kertaa 1/12, nimittäin 1-näytöksiset vähäpätöisyydet: Martti Vuoren Naimiskauppa ja Seinä väliä sekä Kaarle Halmeen Mallassaunalla, joista ei yksikään saanut pysyvämpää menestystä.¹¹ Niiden jälkeen esitettin uusintona m.m. Tietäjä, Axel Ahlberg nimiroolissa ja Kosbina nti Maiju Rängman, joka, syksyllä teatteriin tulleena, (kts ylemp. s. 5) näytteli jotenkin luontevasti ja osotti ehdotonta tunteenilmaisemiskykyä. —

Teatteri purjehti jälleen vastatuulessa. Edellisen vuoden kadon jälkimainingit olivat vielä tuntuvissa, tavallinen yleisö oli hidas käymään teatterissa, eikä tällä ollut mitään erinomaisempaa tarjottavana, joka olisi vetänyt vieraita aineksia. Lisäksi tuli moniviikkoinen kilpailu Aleksanterin teatterissa näyttelevän Ida Aalberg-turneen puolesta. Oli siis helppo päättää, että lopputulos olisi huono. Tämä uhka silmien edessä ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kääntyä kansalaisten puoleen avunpyynnöllä. Se tapahtui 29/11 päivätyn kehotuksen kautta, jonka allekirjoittajat olivat: K. A. Brander, Martha Eneberg, Hilda Enlund, Ida Godenhjelm, Hilma Gripenberg, Onni Hallsten, Augusta af Heurlin, John Höckert, A. Lilius, V. Löfgren, Kasimir Lönnbohm, Ellen Messman, Hilma Saarinen, K. G. Sivenius, Matilda von Troil ja Matti Äyräpää. Siinä sanottiin teatterilla jo olevan velkaa vähän päälle 23,000 mk ja arveltiin, että vajaus näytäntökauden lopussa nousisi vähintäin 30,000 markkaan. Sen johdosta ehdotettiin kaksi rahanhankkimiskeinoa: rengaskeräys, johon heti oli ryhdyttävä, ja ensi syksynä (1894) arpajaisten tai muitten tuloa tuottavien huvitilaisuuksien toimeenpaneminen, ja kehotettiin kansalaisia eri paikkakunnilla ryhtymään tarpeellisiin puuhiin.

Bergbom-sisaruksilta ei tältä ajalta ole kirjeitä, jotka antaisivat tietoja oloista, mutta nti Elfvingin kirjeistä näkyy, että Kaarlon terveys ei ollut kehuttava. Samat kirjeet sisältävät myöskin eräitä tähän aikaan Turussa esiintyvän, etevän ruotsalaisen näyttelijän Aug. Lindbergin lausumia sanoja Bergbom-sisaruksista, jotka ansaitsevat saada tässä sijan:

"Lindberg oli aivan innostuksissaan", nti Elfving kirjoittaa, "kun Kaarlo ja Emilie Bergbomista puhuttiin. Hän lausui muun muassa: 'Siitä päivästä kun opin käsittämään mitä Bergbom tahtoi ja mitä hän kykoni luomaan, olen minä tuntenut syvintä ihailua häntä kohtaan. Hänen elämäntyönsä on aivan kuulumaton kultuuriteko' – ja sitten molemmista yhdessä: 'Heillä on kummallakin ollut niin paljon tehtävää, niin paljon suurta ajateltavaa, että he ovat unohtaneet vihata toisia. He ovat edistyneet niin kauvas, että voivat rakastaa siinä missä muut kiroovat. Olen seurannut heidän tointaan ja nähnyt että heillä on paljon rakkautta.' – Vahinko, ettet sinä [Kaarlo] eikä Nya Pressenin yleisö ollut kuulemassa".¹²

Uusi vuosi alotettiin komedioilla – Kiven Nummisuutarit ja Holbergin Ei ole aikaa; Lindfors vieraili pari iltaa Vielgeschreinä. Loppiaisena annettiin ensimäinen uusi kappale, Goffredo Cognettin 2-näytöksinen kansanelämänkuvaus Santa Lucian ruusu (A Santa Lucia), joka intohimoisessa traagillisuudessa muistuttaa Cavalleria rusticanaa. Rva Rautio näytteli hehkuvasti päähenkilöä, onnetonta Rosellaa, joka hukuttamalla itsensä todistaa viattomuutensa; Oskari Salo oli Cicillo, rakastaja, joka ei tyytynyt vähempään. Italialaista tunnelmaa vahvisti Aleksis Rautio laulullaan ja nti Liiman tarantellatanssillaan.

Seuraava uutuus (17/1) oli eräs Saksan kirjallisuuden etevimpiä huvinäytelmiä, G. Freytagin 4-näytöksinen, A. Öhqvistin suomentama Sanomalehtimiehiä (Die Journalisten). Näytelmä tarjoaa pitkän sarjan kiitollisia tehtäviä, ja siinä esiintyi Leino eversti Berginä, Salo professori Oldendorffina, Weckman Konrad Bolzina, Pesonen Piepenbrinckinä, rva Poppius Adelheid Runeckina, Franck lyyrillisenä ja Lattu rahasta kaikkeen valmiina, juutalaisena sanomalehtimiehenä. Kappale meni 3 kertaa, samoin kuin 28/1 ensi kerran näytelty, Kasimir Leinon suomentama Jean Jullienin draama Meri (La Mer). Tekijä – yksi niitä realistisia runoilijoita, jotka ensin esiintyivät Antoinen "Vapaassa teatterissa" (hänen oppilauseensa oli: "näytelmä on viipale elämää taiteellisesti asetettuna näyttämölle")¹³ – on tässä esittänyt traagillisen tapausjakson bretagnelaisten kalastajain elämästä. Pääroolit olivat Rautiolla (François Kadik), Kalliolla (Yves Le Mell), Hanna Kunnaalla (Jeanne Marie) ja Katri Rautiolla (Elisabeth), ja esitettiin kyllä vaikuttavasti, vaikka tuskin täysin vieraan kansallisuuden mukaisesti; sivuosista on mainittava Närhen luontevasti kuvattu ukko Le Braz.

Syksyllä Kaarlo oli täyttänyt 50 vuotta, 7 p. helmik. Emilie Bergbom täytti 60, ja tuli nyt sisar vuorostaan samanlaisten kunnianosotusten esineeksi kuin ennen veli. Varhaisimmat tervehtijät olivat tällä kertaa Suomalaisen teatterin jäsenet, jotka laululla herättivät 60-vuotiaan unestaan, ja seurasi sitten muita laulajajoukkoja. Nti Sarlin tyttökuoroineen, Richard Faltin sekakuoron ja Jalmari Hahl ylioppilaslaulajain kanssa. Faltin oli nytkin säveltänyt kantaatin; sanat olivat Z. Topeliuksen kirjoittamat. Runoilijan sydämellinen tervehdys, joka viittaa toiselta puolen Emilie Bergbomin pitkään vaikutukseen rouvasyhdistyksen jäsenenä, toiselta puolen hänen työhönsä teatterin hyväksi, kuuluu näin:

 
Vi komma från hyddornas arma och gömda,
Från tysta och glömda.
De minnas din möda
Att trösta och stöda,
De kransa med böner, som himlen förstår,
Din grånande lock vid de sextio år.
 
 
Vi komma från möten och bokslut och ronder
Med sinande fonder, Från allt, som försakar.
Arbetar och vakar
För menniskolycka. Ditt fält var ju der.
Det fältets arbeterskor helsa dig här.
 
 
Vi komma från tiljan och diktarehärden,
Som låts vara verlden,
Från konsten, från kampen
Vid gasen och rampen.
De lätta gestalter, du fostrat för den,
De helsa sin moderligt hägnande vän.
 
 
Och vi, som nu viga de sextio åren
Med toner från våren,
Vi vilja ju sjunga
Höstdimmorna unga:
Men klar står din sol än vid himmelens rand,
Var älskad, var lycklig, och lef för ditt land.¹⁴
 

Laulajien jälkeen tuli muita tervehtijöitä, Suomen naisyhdistyksen ja Helsingin rouvasyhdistyksen lähetystöt, Suomalaisen teatterin johtokunta j.n.e. Kauniimpia olivat uskollisen ystävättären, Betty Elfvingin, kirjoittamat tervehdyssanat Turusta:

"Onneksi olkoon, että olet ehtinyt asteelle, jolla seisot, ja että sinulla on suuri elämäntyösi, jota ei kukaan voi kieltää eikä sinulta ottaa. Onnea edelleenkin! Ehkä olisit tänä myrskyisenä aikana halukas luovuttamaan lipun jollekin toiselle, mutta koeta vielä kestää, huolimatta kaikesta. Kansamme tarvitsee sinua, eikä kukaan kykene sijaasi täyttämään. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua! Antakoon Hän sinulle sen tulevaisuuteen tunkevan katseen, joka ajan pimeyden halki näkee vaivojesi hedelmät. Silloin on joka raskas työpäivä, joka hikihelmi ja kyynele vaihtuva lehdeksi siinä seppeleessä, jolla vielä syntymätön Suomi on kruunaava muistoasi. Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt!"

Ennen mainittua italialaista ja ranskalaista uutuutta seurasi 16/2 saksalainen, nimittäin B. Leinon suomentama Max Halben 3-näytöksinen näytelmä Nuoruus, mutta meni se vain kaksi kertaa, vaikka se samana talvena Berlinin Neues Theaterissa näyteltiin toistasataa iltaa peräkkäin. Eikä esitys ollut huono, sillä se oli näyttämön parhaimpien kykyjen käsissä: Leino – pastori Hoppe, rva Poppius – Annu, Närhi – mielipuoli Amandus, Weckman – Hannu ja Ahlberg – apulaispappi. Ei, kyllä kai syy oli tuo meillä tavallinen: se osa yleisöä, joka vaatii "modernia" kappaleita, ei pysty täyttämään teatteria; suuri yleisö ei niistä paljon välitä.

Keskellä tätä Sisyfustyötä, kun uusi ohjelma oli valmistettava joka kolmanneksi tai neljänneksi illaksi, saatiin apua rva Ida Basilier-Magelsenilta, joka tänä talvena oleskeli Suomessa. Jo Runebergin päivänä hän laulullaan rikastutti ohjelmaa, ja 21/2 hän esiintyi Mariena Donizettin Rykmentin tyttäressä, joka sitten annettiin kaikkiaan 9 kertaa. Muut osalliset olivat seurueen jäseniä: Rautio – Tonio, Närhi – Sulpice, nti Kunnas – markisitar. Melkoinen ansio oopperan harjottamisesta oli Karl Sjöblomilla, joka johti orkesteria. Yksistään näytäntöjen luku todistaa, että Ida Basilier vielä kykeni ihastuttamaan yleisöä. – Uutta tuli vasta maaliskuun loppupuolella, jolloin muun ohella 18/3 annettiin sarja Bergbomin sommittelemia hebrealaisia kuvaelmia (Jakobin uni, Abraham hylkää Hagarin, Faraon tytär löytää Moseslapsen, Babylonin virran varrella, Salomonin tuomio, Esther Ahasverus kuninkaan edessä) sekä 30/3 Kasimir Lönnbohmin suomentama Z. Topeliuksen 50 vuotta myöhemmin, Lindfors vieraillen Magnus Drakenhjelmina. Tämän näytelmän esittäminen oli kevätkauden taiteellinen merkkitapaus, joka varmaan tuotti Bergbomille suurta tyydytystä, sillä hän tahtoi, niinkuin ennestään tiedämme, ohjelmistoonsa liittää kaikki mitä kotimainen kirjallisuus arvokasta sisälsi, ja tätä draamaa hän piti Topeliuksen parhaimpana. Runoilija onkin siihen laskenut ne syvät vaikutelmat, jotka häneen olivat jättäneet nuoruudessa kuulemansa jutelmat Kustaa III: n ajoilta. Samoin kuin Regina von Emmeritziä näyttämölle pantaessa oli Topelius nytkin tehnyt pieniä muutoksia kappaleeseen sekä antanut määräyksiä teatterilaitoksiin nähden. Esitys olikin kiitettävä ja herätti vastaavaa mielenkiintoa. Pääansio menestyksestä oli, paitse Lindforsilla, Katri Rautiolla (Ebba Reuterkrona), Olga Poppiuksella (Lotten Ringius), Hemmo Kalliolla (Sebastian) ja rva Kahilaisella (Lisette), joka viimemainittu kuitenkin tapansa mukaan oli kovin karkeapiirteinen. Näytelmä meni 6 kertaa.

Huhtikuulta on mainittavana kolme uutta kappaletta, joista kaksi oli kotimaista alkuteosta – R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä Kumarrusmatka (13/4) ja Minna Canthin 1-näytöksinen Spiritistinen istunto – ja kolmas italialainen, B. Leinon (saksalaisesta käännöksestä) suomentama G. Rovettan draama Epärehelliset (molemmat jälkimäiset 20/4). Ensin mainittu on tekijänsä onnistuneimpia ilveilyjä, täynnä viatonta leikillisyyttä ja huumoria. Lattu oli oivallinen lukkari Kekkonen, jolle kumarrusmatkalla sattuu niin odottamattomia seikkailuja, ja hyviä olivat myöskin nti Sainio maalaisena Viivi-neitinä, Pesonen hovineuvoksena, sekä nti Corander Selma-neitinä. Yleisö oli huvitettu, ja toisena iltana, kun tekijä oli saapuvilla, hänet suurella riemulla huudettiin esiin.¹⁵ Spiritistinen istunto oli vähäpätöinen kyhäelmä, jossa yksi ajan muotihulluuksia tehtiin naurettavaksi. Kappaleen merkitys oli siinä, että Minna Canth sen kautta jälleen palasi Suomalaiseen teatteriin, josta hänen ei koskaan olisi pitänyt luopua – kuinka sovinto syntyi, siitä kohta alempana. Italialainen näytelmä vihdoin oli traagillinen kuvaus tosielämästä, aviovaimon petos johdonmukaisen tapausjakson alkuaiheena. Katri Rautio Elisa-rouvana näytteli älykkäästi, maltillisesti, luonnollisesti; sitä vastoin oli Weckmanilla, hänen miehenään, taiteilijaluonteelleen vieraanlainen tehtävä.

Toukokuun 10 p. oli teatterilla juhla: 25 vuotta oli silloin kulunut muistorikkaasta Lea-illasta 1869. Siksi oli rva Raa-Winterhjelmkin saapunut ja hänen esiintymisensä Leana tuli juhlanäytännön keskipisteeksi. Ohjelma alkoi Aleksis Kiven muiston kunnioittamisella: J. E. Stenbergin muovailema runoilijan marmorinen rintakuva oli asetettu näyttämölle, ylioppilaat lauloivat Suomen- ja Maamme-laulun, ja niiden välillä B. Leino lausui K. Suomalaisen sepittämän runon Kiven muistoksi. Sitten tuli Lea, jota seurasi suurenmoinen kunnianosotus rva Winterhjelmille. Hänelle kannettiin laakeriseppeleitä ja kukkalaitteita, ja lopuksi yleisö kutsui Kaarlo ja Emilie Bergbominkin saamaan osansa riemastuksesta. Viimein näyteltiin Nummisuutarien 1: nen ja 2: nen näytös. – Näytännön jälkeen kokoontui lukuisa joukko teatterin ystäviä näyttämölle maljan ympärille. Siinä lehtori Godenhjelm piti puheen rva Winterhjelmille, J. H. Erkko esitti maljan Kiven muistolle, ja rva Poppius luki julki Erkon sepittämän runon, jossa kuvattiin suomalaisen teatterin synty ja kehitys. Yhdessäolon ratoksi ylioppilaat lauloivat laulun toisensa jälkeen ja lopuksi mahtavan Herää Suomi-laulun. – Myöhemmin oli illalliset Seurahuoneella ja siellä tri F. J. Pätiälä puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin kunniaksi.