Читать книгу: «Suomalaisen teatterin historia III», страница 29

"Onneksi oli rva Kahilaisella sekä taitoa että rohkeutta näytellä Leenaa niin hyvin kuin hän sen teki. Leveällä huumorilla ja samalla kertaa niin luontevasti. Teillä olisi varmaan ollut iloa nähdessänne häntä. Myöskin Rautio [Aaro] oli kerrassaan hyvä. Lattu oli luonteva, mutta ei puhunut sujuvasti Savon murretta. Muutkin osat suoritettiin moitteettomasti."

Helmikuu alkoi huomattavalla premiäärillä, kun 1/2 annettiin K. von Gutzkovin murhenäytelmä Uriel Acosta, mutta aika oli niin nurja, ettei tämä aatteellisesti merkillinen, jännittävä kappale esitettynä neljänä iltana kertaakaan koonnut edes hyvänlaista huonetta. Nimiroolin Ahlberg näytteli kylläkin intohimoisesti, mutta myöskin osalta totuntatapaan deklamoiden; rva Salolta, Judithina, oli toivottu enemmän lämpöä; Leinon Ben Akiba oli mieltäkiinnittävää, taitavaa työtä. – Runebergin päivänä (Vänrikki Stoolin kuvaelmia, Saimaan rannalla ja ylioppilaslaulua) oli huone kumminkin täysi. Oikea myötätuuli tuli toki vasta kuun lopulla, kun näyttämölle ilmaantui uusi, suuriarvoinen alkuteos, nimittäin J. H. Erkon 5-näytöksinen "runo" Aino.¹⁵⁹ Tämä merkillinen näytelmä, jossa Erkko – laulajana ja ajattelijana samalla kertaa – on luonut tähän saakka kauniimman ja arvoltaan pysyvimmän runoelman, mikä Kalevalan pohjalle on rakennettu, saavutti harvinaisen menestyksen ensi-illasta, 24/2, alkaen, jolloin runoilija oli myrskyisten suosionosotusten esineenä. Se meni näet tänä keväänä Helsingissä 11 kertaa ja maaseudulla 8, siis yhteensä 19. Tämä on sitä oudompi kuin kappaleessa, niinkuin aineestakin voi päättää, on vähän toimintaa ja runsaasti lyriikkaa, joka ylipäätään näyttämöllä on huonossa huudossa. Mutta ei mikään sääntö poikkeuksetta! Erkon lyriikka on tässä niin sulavaa ja henkevää, että se vastustamattomasti lumosi yleisön. Kumminkin on kiitos annettava esittämisellekin, sillä näyttämöllepanon ja näyttelemisen ansioksi on luettava, että runoelman hieno tunnelma säilyi puhtaana ja pääsi vaikuttamaan täydellä voimallaan. Erittäin on vilpitön tunnustus myönnettävä Olga Poppiukselle, joka oli unohtumattoman lempeä, puhdas viehättävä Aino, ja Leinolle, joka Väinöönsä osasi niin yhdistää erilaiset piirteet – mahtavan päällikön voiman ja valon sankarin ylevyyden ja virkeyden, mutta myöskin valtaan päässeen tunteen tuottaman heikkouden ja kokeneen miehen tyyneyden vastoinkäymisessä – ettei hän kertaakaan vajonnut ylhäisestä olemuksestaan. Niiden ohella onnistuivat toisetkin: Halme – Jouko, rva Kahilainen – Pohjolan emäntä, Saimi Järnefelt – Sinikka, Weckman – Kirri ja Rautio – vanha Jouko.

Vasta 15/3 tuli uusi ohjelma: H. Sudermannin 4-näytöksinen draama Koti, joka vuoden vanhana oli jo siksi kuuluisa, että se meillä esitettiin samaan aikaan kummassakin teatterissa. Magdaa (joka sittemmin tuli yhdeksi Ida Aalbergin loistorooleja) näytteli rva Rautio, esityksessään painostaen enemmän ja onnistuneemmin tyttären- ja äidin- kuin loistavan maailmannaisen-piirrettä. Leino esiintyi everstinä, Ahlberg pastori Heffterdinginä, Franck v. Kellerinä, nti Kunnas Mariana. Valvojassa O. Relander vertasi toisiinsa teatterien esitystä ja tuli hän jotenkin samaan tulokseen kuin aikoja ennen E. Nervander, että näet ruotsalaiset näyttelijät osottivat enemmän rutiinia, kuvasivat paremmin hienoston elämää, mutta suomalaisten käsitystapa oli syvempi, tunne lämpimämpi. – Ensi-illan menestys oli hyvä, mutta seuraavat kolme huonetta olivat kumminkin huonoja.

Samoin kuin edellisenä vuonna oli tehty Elinan surmaan nähden, Bergbom nytkin teki pikaturneen näytelläkseen mieltäkiinnittäviä uutuuksia. Siten annettiin Kuopiossa 17/3-19/3 Aino kaksi ja Uramon torppa yhden kerran sekä Mikkelissä 21/3-22/3 kumpikin näytelmä yhden kerran. Puhdas voitto oli 1,300 mk – "nätti summa kyllä!" niinkuin teatteripiireissä oli tapana lausua Laululintusesta lainatuin sanoin. – Bergbom kävi siis itse Minnan kaupungissa, mutta tällä kertaa entiset ystävät eivät edes tavanneet toisiansa. Erääseen kirjeeseen Mikkelistä Emilielle Kaarlo on pannut seuraavan jälkikirjoituksen: "Minnaa en tavannut. Hän tahtoi kohdata minut, mutta minä epäsin (afböjde)."

Helsingissä annettiin 5/4 vielä yksi kotimainen alkuteos, nimittäin näyttelijä Kaarlo Halmeen 5-näytöksinen näytelmä Purimossa. Kappaleeseen oli niinkuin vasta-alkajan kokeeseen ainakin koottu paljon henkilöitä ja effektikohtauksia, jotka jälkimäiset olivat enemmän tuskastuttavia kuin jännittäviä laadultaan. Näytteleminen oli tavallisuuden mukaan realistisen voimakasta, ja esittivät päärooleja Ahlberg (rustmestari roisto), rva Rautio (edellisen uhri, Hilma), Weckman (Roope). Näytelmä meni vain kaksi kertaa.

Sen jälkeen sanottiin hyvästi pääkaupungille ja lähdettiin Turkuun, jossa ei oltu käyty pitkään aikaan. Siellä annettiin 12/4-7/5 13 näytäntöä. Ohjelmisto sisälsi mitä viime aikoina oli parasta näytelty: Elinan surma (3 k.), Aino (2 k.), Uramon torppa, Wilhelm Tell, Koti, Prinsessa Ruusunen¹⁶⁰ y.m. Tavaststjernan draama, jolla alotettiin, ei kuitenkaan tuottanut 400 mk enempää, mutta Aino seuraavana iltana antoi 800 ("nätti summa kyllä", Kaarlo kirjoittaa Emilielle), ja Elinan surma meni melkein loppuunmyydylle huoneelle (yli 1,000 mk). Ylipäätään menestys oli hyvä, kun alkuun oli päästy. Kaarlolla oli tietysti puuhaa, niinkuin aina; mutta näyttää hänellä silti olleen aikaa nähdä muitakin ihmisiä. Niin hän esim. kirjoittaa: "Betty Elfving on sama vanha, kelpo Betty kuin aina. Olen joka päivä hetken ollut hänen luonansa."

Turusta seurue muutti Viipuriin, jossa 5/5-28/5 näyteltiin 12 iltana. Siellä alotettiin Ainolla. Bergbom oli lähettänyt "Ainolaiset" muitten edellä Viipuriin, ennen kun viimeiset näytännöt Turussa oli annettu. Kun sitte kaikki olivat saapuneet sinne, Bergbom valittaa yleisöä kylmäksi, "erittäin turkulaisten intoon verraten". Huoneet olivat huonoja. Elinan surma herätti sentään täälläkin "innostusta niinkuin muualla". Lopputulos oli siksi hyvä, että palkat ja laskut suoritettiin ilman apua Helsingistä. – Viimeisessä näytännössä esitettiin Elinan surma kolmannen kerran. Päivä, toukokuun 28, oli muistorikas Leinolle, jonka 20: nes vuosi teatterin palveluksessa silloin umpeni. Kun näytännöt teatterin puolesta olivat päättyneet, antoi seurue omasta puolestaan vielä pari näytäntöä Viipurissa ja sen jälkeen lähti osa näyttelijöitä vielä kauemmas itäänpäin, kesäkuulla vieraillakseen paikkakunnilla, joilla ei koskaan oltu käyty. Siten annettiin 2/6-7/6 neljä näytäntöä Käkisalmessa, 11/6-15/6 yhtä monta Sortavalassa ja 17/6-18/6 kaksi Pitkässärannassa. – Bergbom puolestaan ilmotti sisarelleen aikovansa tehdä "baltilaisen turneen", s.o. matkustaa Inkerin ja Viron (Tarton, Räävelin) kautta Helsinkiin. Hänen teki mieli kerran nähdä noita seutuja. Noin 10 p. kesäk. hän toivoi olevansa kotona.

* * * * *

Päättyneen näytäntökauden lopputulos oli taas huonompi kuin lähinnä edellisinä vuosina. Vajaus kasvoi melkein kaksi vertaa suuremmaksi, se kun tilivuoden lopussa teki 18,852:04 mk. Syynä oli se, että Helsingissä ylipäätään oli näytelty niin huonoille huoneille.

Näytäntöjä annettiin kaikkiaan 126 ja niissä 21 kertaa Uramon torppa; 19 Aino: 13 Prinsessa Ruusunen; 9 Wilhelm Tell; 7 Pappilan tuvassa; 6 Elinan surma, Liittolaiset, Koti; 5 Vieraita odottaessa, Uusi pirtti, Saimaan rannalla, Mustalainen, Venetian kauppias, Laululintunen; 4 Nummisuutarit, Kuopion takana, Berta Brander, Ukkosilma, Uriel Acosta; 3 Murtovarkaus, Kansanedustaja Leveau, Fritz ystävämme, Armeliaita rouvia; 2 Runebergiana, Purimossa, Villisorsa, Elämä on unelma, 1 Papin perhe, Tietäjä, Lea, Remusen kotiripitykset, Voimakkaita naisia, Parjauspesä.

Näistä 33 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 13.

Tämän näytäntökauden ohjelmistossa näyttäytyy huippuunsa kohonneena se kehitys, jonka 14-vuotista kulkua olemme tässä kertomuksemme jaksossa seuranneet. Kansallisen näyttämötaiteen kehittäminen muodosti toisen puolen Bergbomin harrastusta, toisen puolen kansallisen draamakirjallisuuden elähyttäminen. Mitä edelliseen tulee, oli jo ennen saavutettu yhtä huomattavia ja huomattavampiakin tuloksia, mutta jälkimäiseen katsoen oli nyt päättyneen työkauden ohjelmisto verraton ennätys. Koko toinen puoli ohjelmistoa käsitti näet kotimaisia kappaleita ja näistä oli kuusi uusia, alkuperäisiä näytelmiä – niiden joukossa Aino, jonka arvo on pysyvää laatua, ja Uramon torppa, joka kansankuvauksena vetää vertoja parhaimmille mitä meillä on kirjoitettu. Mutta vielä paremmin kuin tästä, näkyy kansallisen ohjelmiston kehitys siitä, että 126 näytännöstä esitettiin 79:ssä kotimaisia koko illan näytelmiä, ja sitä paitse muissa näytännöissä viisi kotimaista pikkukappaletta yhteensä 20 kertaa. Jos laskemme nämä 20 pikkukappaleen esitystä vastaavan 5 kokonaista näytäntöä, joka ei suinkaan ole liiaksi – koska tavallisesti 3 pikkukappaletta muodosti yhden ohjelman – niin tulemme siihen päätelmään, että kaksikolmatta osaa näytännöistä oli ohjelman puolesta kansallisia! Että ulkomaalainen ohjelmisto, joka esitettiin viimeisessä kolmannessa osassa näytäntöjä, oli laadultaan arvokasta, sitä tarvitsee tuskin mainita. Olihan siinä edustettuna Schiller, Shakespeare, Calderon, Sheridan, Gutzkow vanhemmista ja Ibsen, Jules Lemaitre, Ostrowski, Sudermann y.m. uudemmista.

Kun ajattelemme lähtökohtaa, kun muistamme miten 21 vuotta ennen oli todistettu suomalais-kansallisen näyttämön mahdottomuutta muun muassa sillä väitteellä, että suomenkielistä draamallista kirjallisuutta ei ollut olemassa, niin on myönnettävä, että tulos oli suurenmoinen. Liiottelematta saattaa sanoa, että Suomalaisen teatterin ohjelmisto kansallisen aineksen runsauteen nähden tänä vuonna voitokkaasti kilpaili suurten kulttuurimaiden näyttämöjen kanssa, sillä onhan tunnettu, että Théâtre français on ainoa, joka koko vuoden tulee toimeen omalla, ranskalaisella. Näyttäähän siltä että Bergbomilla oli täysi syy olla tyytyväinen; mutta kumminkaan emme luule hänen liioin iloinneen tästä menestyksestä. Olihan juuri tähän aikaan sattunut seikkoja, jotka suoraan lausuivat hänelle: tähän saakka, eikä edemmäs! Juuri nyt olivat Numers ja Minna Canth vetäytyneet pois Suomalaisesta teatterista, ja lopussa oli yhteistyö Bergbomin ja heidän välillään, yhteistyö, joka oli kantanut niin kauniita hedelmiä kotimaisen ohjelmiston hyväksi. Niinikään olivat Ida Aalberg ja Adolf Lindfors luopuneet yhteistyöstä hänen kanssaan, ja edellinen keräsi juuri tänä keväänä omaa suomalaista seuruetta, millä hän aikoi syksystä alkaen ensin näytellä Helsingissä ja muualla kotimaassa ja sitten ulkomailla. Me tunnemme jo Bergbomin luonteenlaadun ja tiedämme kuinka hän myöntäen jokaiselle hänen vapautensa pidättäytyi ketään tuomitsemasta. Mutta vaikka hän vaikeni, tunsi hän syvästi mitä tämä merkitsi sille tehtävälle, jolle hän oli elämänsä uhrannut. Se merkitsi, että lahjakkaimmat voimat, jotka olivat seisoneet hänen rinnallaan, eivät olleet omakseen ottaneet kansallisen näyttämötaiteen asiaa, vaan erosivat siitä ajaakseen takaa omia mielitekojaan. Kuinka riemukasta olisikaan ollut, jos kaikki olisivat pysyneet yhdessä, jos kaikkia olisi sama päämäärä innostuttanut! Ei, niin ei saanut olla. Kyllä on siitä huolta pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti.